sunnuntaina, maaliskuuta 8

Luovuttamisen meininkiä

Huomenna odottaa paluu töihin kovan flunssan jäljiltä. Aion koittaa sinne menemistä ja töiden tekemistä, vaikka lämpöä vielä hiukan onkin. En tiedä, missä ajassa ja millä tropeilla sen saisin laskemaan. Enkä tiedä, johtuuko lämpö enää flunssasta tai korvatulehduksesta vai viittaakö se toissapäivänä aloitettuun Synarela-hoitoon.

Kuitenkin menen. Suunnitelmat töiden suhteen menivät mönkään tämän sairastumisen vuoksi ja stressaan menetetyn ajan ja asioiden tekemättömyyttä. Saisihan sitä pitkillä työpäivillä kurottua juttuja umpeen, mutta en niitäkään saisi enää tehdä. Ei lisää stressiflunssia eikä univelkaa, ei ny, kun hoito on taas aloitettu toista koeputkihedelmöitystä varten. Nyt en voi vetää itseäni piippuun vaan asioiden tärkeysjärjestyksen on muututtava.

Toinen hoitojakso on siis alkanut. Tuntuu kurjalta. Pelottaa. Ahdistaa. Olen turhautunut. Niin paljon on jo koitettu, yritetty, laskettu ja suunniteltu. Käytetty rahaa ja aikaa, valehdeltu työpaikalla, kipuiltu, turvottu ja heitelty mielialoja. Taas se alkaa. Nyt tosin eri konstein ja lääkkein ja aikatauluin kuin viimeksi. Tuntuu helpommalta lähteä tähän toiseen kertaan mukaan, kun on yksi kokemus jo takana, samoin kuin näyttöä jo aiemmasta lääkehoidosta ja sen toimivuudesta. Pääosin tuntuu kuitenkin turhalta. Ei tälläkään kertaa varmuudet raskaaksitulemiseen ole yhtään sen paremmat kuin ennenkään. Kaikista vippaskonsteista huolimatta testi voi näyttää negaa. Onko sillä väliä, mitä ruokaa ja juomaa suuhuni laitan ja mitä vitamiinilisiä syön, saatika miten monta tuntia juon tai liikun viikossa? Olenko hyvällä tuulella, rento vai stressaantunut? Tosiasia on, että tämä tie lapsettomuushoitojen kanssa voi kestää vielä vuosia, eri konsteilla, uusilla kujeilla, tuoreilla ja pakastetuilla alkioilla, punktioilla ja pistoksilla. Odottamisella odottamisen jälkeen. Toiveiden ylläpitämisellä ja niiden sirpaleita keräämällä uuden pudotuksen kraaterista.

On niin vaikea jaksaa uskoa. Vaikka tiedän, että milloin tahansa se voi tärpätä ja ihan ilman hoitojakin. Vaikka tiedän, että hoitojen tarkoituksena on auttaa omaa kehoa eikä suinkaan kurjistaa oloa (vaikka ne sivuvaikutukset sen tekevätkin). Vaikka tiedänkin, että tämä koko prosessi on omaa valintaa ja vapaaehtoista ja kuinka etuoikeutetussa asemassa olenkaan, kun olen hoitoihin päässyt mukaan. Siltikin, on niin vaikeaa uskoa.

Edellisestä yrityksestä on aikaa nyt kolme kuukautta ja kuitenkin tuntuu kuin siitä olisi vuosi. Paljon on muuttunut asioita elämässä näin lyhyenä aikana, paljon enemmän olen kuitenkin muuttunut itse. Mitä rankemmalla kädellä yritetään, sitä rankemman pudotuksen jälkeen tule opittua se asia, että mikään asia elämässä, raskaaksituleminenkaan, ei ole itsestäänselvyys. Olen saanut silmäni auki tämän asian suhteen ja oikeasti tajunnut sen, mitä kaikkea minulla nyt jo on. Miten onnekas olenkaan ollut selvitessäni tähän pisteeseen saakka ja miten paljon huonommin asiat voisivat nyt olla.

Silti ohitan ne helposti, jokapäiväisinä ja arkisina asioina ja hamuan jotakin muuta, jotakin uutta, itselleni lisää. Juuri nyt ne ovat uusi työ toisessa osastossa työpaikalla sekä tämä ruskeasilmäinen ja hymykuoppainen pieni vauva.

Työ on työtä ja se tulee ja menee. Tsemppaamalla on omaan uraansa mahdollisuus vaikuttaa. Omaan raskautumiseenkin voi vaikuttaa ja olen siinä asiassa nyt niin pitkällä kuin vain voin. Siltikin todennäköisyys tuntuu niin vähäiseltä. Olen niin kärsimätön.

Kolmen päivän sumuttelun jälkeen olen miettinyt paljon taas lapsettomuusasioita. Aion kestää ja ottaa vastaan niin paljon apuja, kuin mitä minulle ja meille tämän asian suhteen on mahdollista saada. Sumutan, syön ja piikitän nurisematta kaikki tarvittavat lääkkeet ja tingin muusta elämästäni niiden kustannuksella. Olemme päättäneet koittaa ja yrittää niin kauan, kunnes seinä tulee vastaan. Varsinaisia hoitoja on kuitenkin tehty vasta vuoden ajan ja lasta yritetty kokonaisuudessaan 2,5 vuotta. Ja olemme kummatkin vielä nuoria, tosin yli kolmenkympin jo menossa.

Pelkään ja murehdin vaan niitä pahimpia vaihtoehtoja; että terveys ja rahat menee, että parisuhde katkeroituu ja alkaa toisen kilvan syyllistäminen, että ikä tulee vastaan eikä adoptioonkaan enää ole mahkuja.

Samaan aikaan mielessäni liikkuu ristiriitainen ajatus ja tunne siitä, että elämä ilman lasta ei välttämättä olekaan niin kamalaa. On paljon asioita, joista voi olla onnellinen ja ylpeä, saada kokemuksia, rakkautta, elää elämää täysillä. Olen huojentunut siitä, että välähdys tästä ajatuksesta löytyy jo siemenenä sielustani sitä varten, että ne pahimmat skenaariot käyvätkin toteen.

En usko, että luovuttamisen henki yhtään tilannetta auttaa. Tämä päivä on vaan ollut hankala. Ehkä laitan sen lääkityksen piikkiin?

1 kommentti:

Puuhanurkka kirjoitti...

Tuttuja ajatuksia... Sen verran omasta kokemuksestani, että eipä tuntunut ainakaan meillä tuo luovuttamisen fiilis vaikuttavan negatiivisesti. Jotenkin uskon, että se jopa auttoi.

Ainoa lisävitamiini mitä minä nautin oli MultiTabsin raskausmonivitamiini, koska siinä on tarpeeksi foolihappoa. Tämän vinkin sain serkultani, joka on biokemisti ja työskentelee raskautumisen ja keskosvauvatutkimuksen parissa. Foolihappolla kun kuulema on merkitystä ;)

Tsemppiä hoitoihin!