lauantaina, helmikuuta 21

Lumen ja pakkasen metsässä

...olen elänyt viimeiset viikot. Olen kietoutunut villaan ja lämpöön, kääriytynyt oman itseni ympärille ja tehnyt vahvasti asioita niin kuin niistä ajattelen. Aika on mennyt ohitse, huomaamatta, kiinnittämättä huomiota mihinkään sen erikoisemmin. Vain mennyt. On ollut aamuja, bussimatkoja, junan odotusta rautatieasemalla, kiirettä työssä, paluumatkoja, hämäryyttä, aikataulua ja suorittamista.

Kun nousen, on ollut hämärää. Elän päivän rutiinissa. Kun olen palannut, on uudelleen hämärää. Aika, jolloin hengitän vain itselleni ja ehdin mielessäni asioita selväksi keskustella, on ollut silloin, kun narisevan hangen kannustamana katselen tähtiä tai maistelen putoavia lumihiutaleita ja nautin koiran ilosta ja leikistä hankien maailmassa.

Alkuvuosi on ollut taistoa ja tannerta. Olen siitä pitänyt, olen ollut siitä innoissani ja olen edelleen. Kun saa isoja asioita aikaiseksi, ihmiset kuuntelemaan ja kritisoimaan sekä antamaan palautetta, on tällä kaikella ollut merkitystä. Taistoni ei ole vielä ohi, ei ollenkaan, mutta se, miltä aloitettu tie nyt näyttää, tuntuu minusta itsestäni jo positiiviselta. Minä uskon, että minä tässä pärjään, sillä niin paljon olen muutamien viikkojen aikana kehittynyt. Henkisesti, ammatillisesti, itsetunnoltani. Työ on ollut minulle parempi terapeutti kuin mikään muu aiemmin kokeilemani terapia. Olen vahvistunut.

Aikuisuus on kiva asia, kaikkine ikävine puolineenkin. Aikuisuuteen kuuluu myös vastuu itsestä ja omasta jaksamisestaan huolehtimisesta. Olen ollut muilla rintamilla hiljaa, osittain pakotettuna mutta osittain tarkoituksellakin. Niin monelle eri suunnalle on asioita tekeillä yhtä aikaa, joten on ollut hyvä sysätä jotkin niistä hetkeksi sivuun ja edetä sillä välin toisilla rintamilla. Nyt on kuitenkin aika taas kääntää kelkkaa, sillä muuten väsyn.

Työ on vienyt suhteessa muuhun elämään selvästi eniten aikaa. Tämän viikon jälkeen muutan tilanteen. Olen opiskellut siinä sivussa enkä ole ajatellut lapsettomuushoitoasioita tippaakaan. Parisuhteessa ei ole ongelmia, mutta en halua alkaa jatkuvasti syyllistämään itseäni läsnäolemattomuudesta. Olen kaivannut kirjoittamista, luovuutta, ajatuksieni kanssa väittelyä, runoja, päiväkirjan kellertäviä sivuja ja lyijykyniä. Haluaisin hautautua hyvän kirjan maailmaan, katsella fantasiaelokuvia, piirtää ja valokuvata lumisia puita, pakkasen lämmittämiä, hengittää metsän tuoksuja ja kuunnella sen ääntä.

Seuraavan kuukauden aikana on tiedossa koulutuksia uuteen työtehtävään liittyen ympäri Suomea; olen jo nyt oppinut kolmen paikkakunnan välillä liikkuessani nauttimaan juna- ja automatkoista, nappaamaan ohikiitävistä maisemista sellaisia yksityiskohtia, mitä rauhassa mennessä ei tule edes huomatuksi. Aion katsella maailmaan avoimemmin silmin, olla turistimatkalla omassa kotimaassani pienten reissujen myötä, mutta myös päivittäisessä liikkumisessa. Liikennevaloissa seistessäni ja ympärilleni katsellessa olen huomannut keskustan rakennuksista, ihmisistä, liikenteestä, elämästä, paljon asioita, joihin en ole aiemmin ikinä kiinnittänyt huomiota. En halua enää olla sokea.

Mitä enemmän olen tehnyt ja mitä kiireisempi on kalenterini ollut, sitä tarkemmin olen joutunut kiinnittämään itseeni huomiota. Eri lailla kuin ennen. Olen tajunnut konkreettisesti sen, mitä minä olen. Pörssiyhtiössä, liikevaihtojen ja katteiden maailmassa minusta on kuoriutunut entistä vahvemmin esille oma itseni ja oma näkökantani elämään. En minä halua tahkoa rahaa vain sen rahan tekemisen vuoksi. Minä haluan yhä enemmän asioita vähemmän ja hitaammin.

Minä haluan elää hetkessä ja arvostaa sitä, oli se kiireinen tai rauhallinen.

Olen onnellinen kiireestäni, niin kornilta kuin se voikin kuulostaa. Olen iloinen siitä, että voin kääntää tekemiseni suunnan välillä toisaalle; ensin kouluun ja muutaman viikon päästä hoitojen alkamiseen. Olen vaikuttunut siitä, että minulla on vaihtoehtoja ja että niiden kaikkien kanssa olen enemmän ja enemmän sinut.

Vaikka elämä ei ole mennyt niin kuin olen toivonut, en voisi parempaa tilannetta tällä hetkellä omata. Mitä sitä tulevaa suremaan, kun voi olla iloinen juuri nyt :)

Valon sarastus ja lupaus kevään tulosta ovat aina minulle vaikeinta aikaa vuodessa. Lumessa ja pakkasessa, hämärässä, on niin turvallista ja lämmintä olla. Niin nytkin. Sitä peilaten, on aika itsensä huolehtimiseen ja hengittämiseen.

Ei kommentteja: