Olen onnellinen valkeasta lumesta, joka ulos on satanut. Metsässä, äänettömyydessä ja hiljaisuudessa, on jotenkin helpompi olla ja hengittää, kun on ympärillä valkeaa. Olen onnellinen siitä, että kuusilla on lämpimämpi lumihunnun alla, että jänisten jäljet näkyvät hangessa, että korkealta tippuu lumikasoja oravien touhujn jäljiltä nenän päälle. Että koiralla on kaivamista hajuja jäljittäessään ja että kenkäni narskuvat.
Olen onnellinen siitä, että on hiljaista. Niin paljon on puhuttu ja spekuloitu, niin valtavasti kerrottu ja itketty. Onneksi ei ole riidelty, on vain purettu kiintiö auki ja leuankannukset ovat väsyneet. Seurassa on vaikeaa saada olla yksin, kahden kesken se vielä onnistuu, mutta ei yhtä vapauttavasti kuin yksin ollessa. Silloin, kun voi olla omilla ehdoillaan, omassa ajassaan ja maailmassaan. Olla läsnä tässä hetkessä ja maailmassa, mutta kuitenkin jossain ihan muualla.
Kaipaan siihen lumiseen metsään, minkä näen ikkunasta. Haluaisin olla, juuri nyt, muutaman päivän yksikseni, vain koira kaverina, jossain etäällä, jossain kaukana, jossain tavoittamattomissa. Siellä, missä jäätynyt joki hiljaa virtaa ohuen lasikannen alla ja missä ainut ääni kaiunkantamiin on oksilta tippuva lumi. Siellä, missä puiden hartiat eivät enää jaksa kannatella lumen painoa. Ja voisin hetkeksi unohtaa muut, koota ajatukseni, kadota ajasta ja palata takaisin ehjänä. Kokonaisena. Täytenä. Levänneenä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti