Stttrrrrrrssssss

Olen kotona ja pitkästä, pitkästä (?) aikaa sairaslomalla. Kynsin ja hampain koitin taas vältellä tätä, olla menemättä lääkäriin ja selvitä repivän kivun kanssa kotikonstein kylmäpussilla ja hieronnalla. En ole koskenut lääkkeisiin, en, vaikka niitä purkki- ja reseptikaupalla kaapissa onkin. Mikään niistä ei sovi yksiin mahdollisen raskauden kanssa eikä edes raskautta suunnitellessa, joten olen unohtanut niiden olemasaolon ja tainnuttanut kivun luonnonkonstein.

Viime yö oli kuitenkin niin hirvittävä, että tänään oli pakko antaa periksi. En saanut aikaa vakilääkärille, joten oireiden selittely ei hävettänyt niin paljoa oudolle ja aiemmasta sairashistoriastani mitään tietämättömälle henkilölle. Vakilääkäriltäni olisin nimittäin saanut läksytystä ja moitteita itseni hoitamatta jättämisestä... Kotiin päästyäni otin uusia särkylääkkeitä kunnon satsin ohjeen mukaan ja nyt, muutaman tunnin jälkeen, kipu alkaa lievittämään. En saisi olla koneella, en saisi kirjoittaa, siivota enkä käyttää kättä mihinkään, mutta hiukan kuitenkin rikon ohjetta.

Olo helpottui henkisesti aivan valtavasti. Saan olla kotona tämän ja huomisen. Ei rikkiolevalla kädelläni ole tämän helpottumisen kanssa tekemistä, vaan sillä, että minun ei tarvitse mennä töihin.

Ristiriitaista. Kuten niin monta kertaa minun kohdallani on todettu. Pakotan itseni olemaan töissä kivun kanssa ja saan pahan mielen esimieheni toiminnasta, kivuliaasta olotilasta, väsymyksestä, vitutuksesta ja kotiin päästyäni olen henkisesti hajalla ja fyysisesti rikki. Makaan loppuillan pitkälläni kylmäpussin alla ja koitan vain hengittää. Unohtaa työpaikan olemassaolon ja olla hetken onnellinen ennen kuin alan miettimään tulevaa, huomista työpäivää ja keinoja siitä selviämiseen.

Huomaan, että hampaiden narskuttelu ja öinen jatkuva leukojen yhteen pureminen on tullut takaisin. Huomaan päivän aikana käyväni ihan liikaa ylikierroksilla ja kun pääsen kotiin, on vaikeaa taantua normaaliin tasoon. Selitän, touhuan, teen päätöksiä, olen joustamaton, kävelen korot kopsuen ja otan kaikesta tehot irti. Komennan, käskytän, vaadin ja koulutan. Kritisoin kaikkea ja kaikkia enkä osaa olla puhumatta huomaamistani epäkohdista. Olen työkaverina varmasti rasittava. En ole oma itseni, vaan kulutan viimeisetkin voimavarat loppuun. Mietin ja huolehdin, aivan liikaa ja aivan turhista asioista. Silti, en koe olevani stressaantunut. Olotila on jotenkin ihan erilainen; tuo sana ylikierroksilla käyminen on ehkä paras, millä osaan tätä kuvata.

Tein testejä, vaikka ne ovatkin vain suuntaa antavia, mutta tein kuitenkin. Niin aina välillä teen ja seuraan omaa muutostani, kiihtymistäni tai taantumistani. Tänään ja tässä hetkessä olen pahasti stressaantunut, poden keskivaikeaa masennusta ja keskivaikeaa ahdistuneisuutta. En noista juurikaan hätkähdä, sillä suunta on edellisesta "testauksesta" alaspäin ja siis parempaan. Hätkähdän siitä, että saatan ollakin stressaantunut (kuten huomaat, en vielä tätä asiaa sulata) mutta mielialani on hyvä. Ja se, että mielialani on hyvä, on jotain uutta ja kauan toivottua omalla kohdallani!

Tänä syksynä olen alkanut löytää omaa itseäni entistä enemmän. Olen tehnyt isoja päätöksiä ja edelleenkin niistä hiukan epävarmana ollessani koen päivä päivältä enemmän tyytyväisyyttä siitä, että aloittamani polku ja suunta on oikea. Aloitin koulun alalla, joka kiinnostaa oikeasti ja jolta voisin unelmieni työn joskus saada. Se on minun näköiseni ja oloiseni juttu, ihan kympillä! Aloitimme ensimmäisen hedelmöityshoidon ja nyt jännätään sormet ristissä ja haudotaan sydämen kyllyydestä! Asiasta on paljon puhuttu ja mietitty, silitelty vatsaa ja haaveiltu omasta isyydestä ja äitiydestä. En voisi enemmän haluta omaa lasta juuri sen ihmisen kanssa, jonka kainalossa saan olla. Ja joka minut siihen tuhisemaan haluaa. Vaikka en ikinä raskaaksi hänelle tulisikaan, niin jo se tieto ja kokemus ja tunne, mikä meillä nyt keskenämme on, kantaa minut ja meidät kummatkin vaikeiden asioiden yli. Voiko elämässä enempää toivoa? Jännitän ja pelkään sitä, että kuukautiset alkavat ja että petyn, itken, hajoan hetkeksi ja kerään jostain voimia kasautuakseni taas uuteen yritykseen. Olemme kuitenkin tällä matkalla niin alussa ja niin kokemattomia, että koitan olla luottamatta liikaa ensimmäiseen yritykseen. Ehkä muutamiin tuleviinkin. Silti, asian suhteen on nyt enemmän tosissaan, kun mahkuja raskaaksi tulemiseen on roppakaupalla enemmän kuin aiemmin.

Jos olenkin stressaantunut, en ole sitä sen vuoksi, että muutaman viikon sisällä aloitin elämässäni isoja asioita yhtäaikaa. Luulen, että se on vain hyvä asia, kun en jää jumiutumaan ja miettimään yhtä juttua liiaksi. Työssä on omat uudet juttunsa, koulu on vasta alkanut, hetken päästä ostetaan raskaustesti ja katsotaan kuinka kävi, miehellä on omassa työssään isoja vastuita kasautumassa tehtäväksi. Kotona on kuitenkin niin hyvä olla, vahvana tai heikkona, rumana ja kauniina, energisenä ja väsyneenä, että millään muulla ei ole väliä. Aion stressaantua toden teolla vasta sitten, kun/jos meidän kahden välinen oleminen ja tekeminen ei onnistu.

Joten, tämä stressaaja nauttii nyt loppuviikon ajan kauan odotetun syystuulen tuiverruksista hiuksissa, koiran karvanlähdöstä, villasukista ja kynttilänvaloista, elokuvista, luennoista ja läksyistä, ihon lämmöstä ja sydämen sykkeestä sekä keskittyy hautomiseen. Haaveiluun omasta, nykyistä täydemmästä perheestä ;) Syksy on minun vuodenaikani ja se on nyt läsnä!