Rakas Päiväkirja I

Tulin kotiin ja olen uupunut. Pää on tyhjä ja olen lukossa. Olen ollut sitä jo muutaman viikon ja sitä ennen pikkaisen vähemmän, aika lailla kuitenkin. Silmiä painaa viime yön ihan liian vähäinen uni. Päätin tänään tsempata ja mennä ihmisten aikaan töihin, sillä eilen pääsin sinne vasta yhden jälkeen iltapäivällä ja se aiheutti kaikenlaisia uteluja ja kysymyksiä voinnista.

En jaksa keskustella siitä aiheesta. Mietin sitä koko ajan ja asiaa vetvotaan joka viikko lääkärillä ja fysioterapiassa ja tällä viikolla vielä työkykyisyyskeskustelussa työpaikallakin. Postiluukusta änkeytyy tutkimustuloksia ja kelan lappuja kiusaksi saakka. Televisiostakin näyttivät viikonloppuna yksityiskohtaisen kuvauksen minulle tehdystä leikkauksesta.

Viime yönä itkin pahimmat kuristukset pois. En tiedä, miltä tämä ilta vaikuttaa, mutta minun on ollut kevyempi olla töissä. En ole sen iloisempi tai puheliaampi, eläväisempi tai energisempi, vaan edelleen kuljen omassa maailmassani johon ei muiden ääniä oikein mahdu. Puhuminen... se on ainut tapa ratkoa asiaa. Puhumisen jälkeen tapahtuu itkeminen ja sillä saan pahan olon pois. Sitten kirjoitan, kun jokin jumi on hiukan liikahtanut esteenä pois. Kadonnut.

Tänään ei silti ole hyvä päivä. Koira pissasi sisälle ja asunto haisee katkeralle. Niska on krampissa ja käden hermoja särkee ensimmäistä kertaa leikkauksen jälkeen, minkä vuoksi makaan sängyllä relaksanttien vaikutuksen alaisena ja koitan pitää silmäni auki. Aurinko paistaa ja minu pitäisi olla ulkona liikkumassa eikä sisällä sairastamassa. Odotan kuukausisten alkamista. Hormonikuuri päättyi ja nyt pitäisi jotain tapahtua. Mikään ei vielä liiku ja se hermostuttaa. En toimi oikein, en ole toiminut oikein kohta kahteen kuukauteen. Posti toi tänään tutkimustiedon puolison tilanteesta eikä sielläkään ole asiat täysin kunnossa. Olen jo heittämässä kirvesta kaivoon, vaikka ei oikeasti tarvitsekaan. Tuntuu pahalta. Silti täytyy ainakin koittaa, jos meille ei lapsia tule, niin sitten ei tule ja niin on tarkoitettu. Niinhän se on, elämä. Ajatus ei nyt lohduta vaan kurkussa on kuristava tunne ja itkettää. Suren hiljaa, niin kuin olen surrut jo muutaman kuukauden.

Sairastuin yhdeksän vuotta sitten. Olen kai aina vähän sairastanut. Tänä keväänä, reilu viikko sitten, aloitettiin taas lääkityksen kokeilu. Se tekee minusta toistaiseksi ainakin zombien. Pahoinvointi on loppunut, mutta olen muuten ihan jumissa. Lukossa. En käynnisty enkä jaksa keskittyä. En pysty käsittelemään etenpäin mielessäni pyöriviä ajatuksia vaan ne kieppuvat tornadon lailla mennen eestaas, uudestaan ja uudestaan. Käperryn kippuraan ja suljen maailman ulos, henkisesti ja fyysisesti. Nukun suurimman osan päivästä, myös silmät auki.

Voin siis pahoin. Söin hormoneja ja lääkkeitä yhtä aikaa ja toivon että vaikutus nyt tasaantuu. Että saisin ruokahaluni takaisin ja pystyisin nukkumaan. Olkapääni on kipeä ja se on pahentunut viime viikon kortisonipiikistä huolimatta. Endometrioosi kiukkuaa välillä, mutta se kai liittyy tuohon em. toimimattomuuteen. Töissä ei minulla ole työnkuvaa eikä nimikettä, joten turhaudun. Teen projektiluontoista työtä ja autan muita heidän töissään.

Olen hämmentynyt, peloissani ja äärimmäisen epävarma. Olemisestani, ulkonäöstäni, tulevaisuudestani, motivaatiostani, toipumisestani. Onko tämä nyt sitä kolmenkympin kriisiä?

Vaikka pohdin, suren ja pyöritän, olen joitain päätöksiä tehnyt. Tänään laitoin hakemuksen aikuiskoulutukseen neljään eri koulutusohjelmaan. Koitan saada sellaisen koulutuksen, jolla saan töitä. Aiempi koulutus kun on mennyt hukkaan. Töiden suhteen aion katsoa, mitä tehtävää sieltä ehdotetaan ja sen mukaan tehdä valinnan. En ole kantanut töitä kotiin enkä niistä stressannut kotona, mistä olen ylpeä. Olen jotain oppinut ;) Lapsettomuushoidot käydään läpi ja katsotaan mitä sieltä tulee eteen. Tulee, jos tulee ja ei tule, jos ei tule. Niskan ja olkapään toipuminen; no se ei ole suunniteltavissa, parhaani koitan oman jaksamisen ehdoilla. Omaa kehoaan täytyy kuunnella ja kunnioittaa, sen ole oppinut myös.

Koitan myös oppia lisää parisuhteen hoidosta. Toissa viikolla juttelin exän kanssa puhelimessa miltei vuoden tauon jälkeen ja puhelu oli hyvä. Se on harvinaista. Huomaan itsestäni sen, että masentuneena ja ahdistuneena nousevat alitajunnasta ne vanhat ja vaaralliset toimintatavat pinnalle enkä halua sellaiseksi muuttua. Haluan olla se parempi ja viisaampi ihminen nyt, kuin mitä olen jo ollutkin.

Iso murros ja töitä edessä. Pelko näihin kaikkiin liittyen minut taitaa nyt juuri painaa maahan. Mietin, mikä näiden asioiden tarkoituksena on ja päättelen, että tässä vaiheessa elämää minun täytyy opetella huolehtimaan itsestäni (toipuminen, burn-out, liikunta, ruokavalio, omat harrastukset ja oma aika) sekä miettiä mitä haluan elämältä. Onko nyt aika keskittyä uraan, hankkia lisäkoulutusta, perustaa perhe tai yhdistää näitä keskenään jotenkin? Kuitenkin niin että jaksan ja paranen enkä masennu.

Illalla täytyy jutella taas lisää.