lauantaina, huhtikuuta 12

Humiseva harju

tunturin laella
kasvot karheassa varvikossa
kaipaan puita ympärilleni
hidastamaan tuulen painoa
tarraudun pieniin variksenmarjoihin
kiedon sormeni kasvuston ympärille
ja painan pääni piiloon
kissankäpälien sekaan

olen aivan hiljaa ja kuuntelen
puurajan yläpuolella
melkein tundran kylmyydessä
ei riekuta

käärmeet eivät täällä pärjää

niskaan puhaltaa tuuli
aurinko lämmittää
samalla
lohduttaa
antaa voimaa
olla läsnä

hengitän maan energiaa
sulaudun varvikkoon
kasvatan omat lonkeroni
varpujen joukkoon
hukun, katoan, tukehdun ihmisyyteeni
ja muutun osaksi tätä kaikkea

en uskalla liikkua
etten repisi juuriani irti
en tahdo tästä pois

sillä
kuulen veden solinan
kuulen rapinan varvikossa
kuulen tunturin hengityksen
auringon säteiden osumisen humuiseen maahan
kuulen miten kasvit imevät energian itseensä
kuulen miten se kaikki minussakin tapahtuu

en ennen ole kuullut

salaisessa paikassani
humisen tuulen, varpujen ja lehtien lailla
tunturin laella
silloinkin kun olen siellä vain ajatuksissani

*************************************************************************************
runotorstai

5 kommenttia:

helanes kirjoitti...

Kerolla humisee aina.

utuinen kirjoitti...

Tunnet syvää yhteyttä luontoon. "humisen tuulen lehtien lailla . . ." runosi vie meidät muutkin "maastoon", minut suopursuihin.

Anonyymi kirjoitti...

Minäkin haluan tuonne, juuriksi juurakoihin, tuuleksi taivaiden kiertoon! Toivoo Mummeli nimeltä ridge

Poplar kirjoitti...

Kiitos kommenteista!

On hyvä että on olemassa paikka, jonne voi tarpeen tullen siirtyä, hetkeksi pois arjen melskeestä, kaupungin betonimuureista.

Oh-show-tah hoi-ne-ne kirjoitti...

Hienon tunteen raaputit esiin ja sen rakkauden luontoon ja ykseyteen.