tunturin laella
kasvot karheassa varvikossa
kaipaan puita ympärilleni
hidastamaan tuulen painoa
tarraudun pieniin variksenmarjoihin
kiedon sormeni kasvuston ympärille
ja painan pääni piiloon
kissankäpälien sekaan
olen aivan hiljaa ja kuuntelen
puurajan yläpuolella
melkein tundran kylmyydessä
ei riekuta
käärmeet eivät täällä pärjää
niskaan puhaltaa tuuli
aurinko lämmittää
samalla
lohduttaa
antaa voimaa
olla läsnä
hengitän maan energiaa
sulaudun varvikkoon
kasvatan omat lonkeroni
varpujen joukkoon
hukun, katoan, tukehdun ihmisyyteeni
ja muutun osaksi tätä kaikkea
en uskalla liikkua
etten repisi juuriani irti
en tahdo tästä pois
sillä
kuulen veden solinan
kuulen rapinan varvikossa
kuulen tunturin hengityksen
auringon säteiden osumisen humuiseen maahan
kuulen miten kasvit imevät energian itseensä
kuulen miten se kaikki minussakin tapahtuu
en ennen ole kuullut
salaisessa paikassani
humisen tuulen, varpujen ja lehtien lailla
tunturin laella
silloinkin kun olen siellä vain ajatuksissani
*************************************************************************************
runotorstai
5 kommenttia:
Kerolla humisee aina.
Tunnet syvää yhteyttä luontoon. "humisen tuulen lehtien lailla . . ." runosi vie meidät muutkin "maastoon", minut suopursuihin.
Minäkin haluan tuonne, juuriksi juurakoihin, tuuleksi taivaiden kiertoon! Toivoo Mummeli nimeltä ridge
Kiitos kommenteista!
On hyvä että on olemassa paikka, jonne voi tarpeen tullen siirtyä, hetkeksi pois arjen melskeestä, kaupungin betonimuureista.
Hienon tunteen raaputit esiin ja sen rakkauden luontoon ja ykseyteen.
Lähetä kommentti