lauantaina, maaliskuuta 15

Heijastuksia

isoisän leuan kanssa
kävelen kaduilla joissa vanhempani
ovat kuluttaneet kenkiään
iän myötä hiukseni muuttuvat taipuisimmiksi
ja käytökseni kääntyy marttyyrin suuntaan
kuten isällä ja äidillä

olen häivähdys sitä pientä tyttöä
tarralenkkareineen suunnittelemassa
elämää vuoren juurella
hirsimökissä
susien kanssa

opettelen hyväksymään
menneisyyttäni
ajattelemaan tieni polkuna
jolla on määränpää

seison risteyksessä
betonin, humuksen ja soran keskellä
astumassa riippusillalle
jossa tuulet vievät
kaikkiin mahdollisiin suuntiin

näen heijastuksia tulevasta
ne peittyvät pelkojen voimasta
mutta vilahtavat välillä
auringonsäteiden lailla pilvien lomitse

olen onnellinen, toiveikas
pakahdun

isoisän leuan kanssa
kävelen kaduilla joissa

kukaan muu ei minua ennen ole kulkenut

***************************************************************'

Runotorstai.

7 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Samankaltaisesta aiheistosta tosiaan ammentsimme kuten minulle jättämässi kommentissakin kirjoitit. Hauskaa, että sukupolvien keju tuli muillekin mieleen Pidän paljon runostasi, siinä miellyttävä puheen rytmi ja lähestyt aihetta kiinnostavasti. Loppusäkeistössä vedät teemat tiukasti yhteen pienin keinoin. Todella nappiruno!

Poplar kirjoitti...

Viime aikoina kun on tullut enemmän näitä runoja tehtyä, huomaan omasta tavastani kirjoittaa sen, että en osaa tehdä kovinkaan abstrakteja runoja. Koitan tiivistää ja luoda mielikuvia, sillä haluaisin jättää lukijalle enemmän asioita oman tulkinnan varaan ja rivien väliin luettavaksi. Kiitos kauniista kommentistasi :)

Toisaalta, kirjoittaja ymmärtää kirjoittamansa tarkoituksen täysin eikä lukija voi päästä samaan ymmärrykseen kirjoittajan kanssa, joten teksti tulee aina ymmärretyksi erilailla lukijan toimesta. Minä ainakin kirjoitan itsestäni ja itselleni, samalla koitan herätellä lukijaakin.

Anonyymi kirjoitti...

Tämä oli lämmin runo ja herättelee paljon lukijankin muistoja. Ei kaiken tarvitse aina olla niin abstraktia ja tiivistettyä, laajasanaisuus on hieno juttu silloin kun sitä osaa käyttää oikein, tässä se oli todella hyvin onnistunut, ei mitään liikaa. Kaunis ja herkkä.

Anonyymi kirjoitti...

Sukupolvien ketjun ja yhteisyyden ymmärrän, mutta miten se "isoisän leuka" ??? Luenkohan sen väärin?

Poplar kirjoitti...

Kiitos kommenteista kaikille!!!

Hyvä kuulla, Sirokko, että muutkin pitävät "kertovimmista" runoista.

Utuinen, luet ihan oikein ;) Minulla on isoisältäni peritty leuka, joten sen kanssa eläessä osa isoisääni heijastuu konkreettisesti minussa. Meillä kaikilla on kannettavana isien ja äitien piirteitä ja geenejä, mikä välillä voi olla rasite mutta toisaalta myös lohduttava ajatus siitä, että minustakin jää jotain konkreettista tuleville sukupolville. Toivottavasti kukaan ei peri isoja korviani ;)

Miten hauskaa ja ihana onkaan, kun lapsi saa esim. ruskeat silmät muutaman sukupolven takaa isovanhemmilta vanhempien ollessa sini- tai vihreäsilmäisiä!

Oh-show-tah hoi-ne-ne kirjoitti...

"...elämää vuoren juurella, hirsimökissä,
susien kanssa..."
Jopa on hienosti sanottu.
Muutenkin hieno kerronta, proosarunoa,
sitä sisällöllisesi hienointa.

Poplar kirjoitti...

Hei Susi!

Mulla oli "aavistus" siitä, että kommentoit juurikin tuota kohtaa tekstissä ;) Kiitos kommentistasi!

Pienenä tyttönä suunnittelin vahvasti sitä, että isona minusta tulee biologi tai valokuvaaja tai tutkija, joka asuu suurten vuorten juurella hirsimökissä ja tutkii susia. Sama haave on vieläkin, se olisi se mun juttu.

Suden kutsu ja vuorten mahti, niitä ei voi kieltää eikä olla kuulematta.