Ja minua kauhistuttaa, hirvistyttää, irvistyttää. Tekisi mieli laittaa pää piiloon ja luulla ettei kukaan näe tai muista.
Eilen kävin työterveyslääkärillä ja keskiviikkona ensimmäistä kertaa fysioterapeutilla. Ostin eilen puristeltavan pallon, joka on valmistettu jostain kummallisesta limaisesta ja tahmeasta aineesta. Mieleen tulee lähinnä ne lapsena niin suositut limakädet, joita sai lätkiä seiniin ja kattoon ja ne sinne sitten tarttuivat ja hissuksiin valuivat alas. Kuin oikea lima tai kunnon keuhkoputkentulehduksen aiheuttama sitkeä räkä. No, sillä pallolla alan nyt sormieni toimintaa ja hermotusta reenaamaan. Ostin myös päällystettyä narua ja mies ruuvasi ovenkarmiin kahvan, johon tuon narun pujotan ja jumppautan olkapäätä.Hankinnassa on vielä jumppanauhat ja käsipainot, mutta niiden liikkeiden tekemiseen on vielä pitkä matka.
Fysioterapeutti kauhisteli ja voivotteli ja ihmetteli kipeää olkapäätä ja kättä. Niskahan leikattiin??? Kyllä, kyllä, mistä minä tiedän, miksi käsi on niin kipeä etten nuku enkä olkapäätäni pysty liikuttamaan? Se vaan roikkuu mukana ja opettelen entistä enemmän vasemman käden käyttöä. Höh.
No, eilen menin lääkäriin ja siellä käänneltiin ja väänneltiin, kieputettiin, puristeltiin ja venytettiin. Särky tietenkin paheni ja seurauksena piikitettiin kortisonia olkaniveleen. Kipulääkkeitä ja suosikkiani (?) Panacodia vaan naamaan, sanoi tohtori. Viikon päästä katsotaan laitetaanko uusi piikki, jotkut tarvitsevat niitä useamman. Illalla olo oli kamala, joten vetäisin ne Panacodit. Loistava suositus, sillä viikkoon sain nukuttua normaalisti ja ehkä sikeästikin. Nukkuminen, mikä loistava keksintö :) Pääsin tänään ylös jo ennen kahdeksaa aamulla, mitä ei ole tapahtunut 5,5 kuukauden sairaslomani aikana kuin ehkä... kaksi kertaa????
Aamulla tänään työterveyslääkäri sitten jo soitti. Hän oli soittanut esimiehelleni ja kysellyt minulle mahdollisuuksia palata töihin osa-aikaisella sairaslomalla. Kuulemma vaikutti siltä, että ehdotus sai vihreää valoa.
Olin aivan varma, että käteni ollessa näin kipeä minua ei vielä laiteta töihin. Edes osa-aikaisesti. Tosin se mahdollisuus vielä saattaa olla edessä, jos kipu ei lopu. Tee tässä kunnossa nyt sitten koneella töitä! Tästä näkökulmasta ja uutisesta johtuen minun on nyt ruvettava valmistautumaan palaamaan työpaikalle. Herätyskellon täytyy aamuisin soida, jotta saan elämänrytmini normalisoitumaan työtä vastaavaksi ja kättä täytyy tosissaan reenata. En nimittäin pysty kirjoittamaan kunnolla kynällä, kun sormet renkkaavat. Fysioterapeutti näytti liikkeen jolla saan hermokanavia liu´utettua ja sitä kautta toimintaa parannettua.
Olen kauhuissani. Energia on mennyt leikkauksen jälkeenkin kivun ja liikkumisen kanssa totutteluun ja jäykistelyyn enkä ole ehtinyt miettiä omaa mielenterveyttäni ja uutta asennetta töitä ajatellen. Muutama viikko sitten tulleet ahdistuskohtaukset pysäyttivät silloin miettimään asiaa, mutta nyt pelkään sitä, miten saan oltua rauhassa vielä viikon eteenpäin. Silloin on nimittäin uusi aika lääkärille ja katsotaan miten käsi on toipunut. Ja miten niska voi. Olen ihan varma, että masennun ja ahdistun enkä nuku.
Minä haluaisin voida hyvin, olla kaunis ja vahva. Rento ja vakava, varteenotettava aikuinen, kypsä nainen. Minä haluaisin mennä töihin sillä asenteella, että pystyn luottamaan niskan ja käden toimivuuteen niin paljon, ettei tarvitse pelätä niiden kipeytymistä. Minä haluaisin osata asennoitua koko työtehtävään, työyhteisöön ja omaan kriittisyyteeni ja suorittamiseeni niin, että saisin elämäni tasapainoon. Etten ala taas joustamaan, tekemään, venymään, stressaamaan, kantamaan asioita kotiin. Uupumaan. Minä haluaisin päästä eroon masennuksesta, mielialojen vuoristoradasta, omasta haavoittuvuudestani, itsekriittisyydestäni ja sisäisestä vaativuudestani ja nauttimaan elämästä. Tiedän, että työ ei saa olla elämän keskipiste. En vain tiedä, osaanko elää niin. Pystynkö muuttumaan? Uskon, että sairastumiseni fyysisesti ja kesällä lauennut henkinen työuupumus ovat minulle merkki ja viesti siitä, että muutos on tapahduttava. En enää halua palata samanlaiseen työn maailmaan, kun mistä sairaslomalle jäin. En vain luota itseeni tarpeeksi, vieläkään, vaikka kantapään kautta taas on asioita opittu.
Olen 30, haluttu ja arvostettu työpaikallani, osaan hommani ja pidän siitä jollain tapaa, vaikka se ei unelmieni työtä olekaan enkä pääse siinä itseäni toteuttamaan. Minut otetaan sinne ilomielin takaisin vaikka vain osa-aikaisestikin. Siltikin tallaan itseni maan alimpaan rakoon ja koen syyllisyyttä sairastamisestani; olen jättänyt esimieheni, kollegani ja työpaikkani pulaan jäädessäni kotiin.
Ihan tyhmää.
Tämä ON testi, joka minun on läpäistävä. Uusi haaste elämässäni, johon aiemmat kurjuudet ovat minua pohjustaneet. Ja syvällä sisimmässäni minä TIEDÄN että siitä selviän ja jo etukäteen myhistelen omaa loistokkuuttani. Minun täytyy se sisäinen tieto sieltä kaivaa niin julki että se tunne ja olemus katsoo minua myös peilistä takaisin. Surkuttelu ja hiusten repiminen ei auta. Eikä sairasloman jatkaminen loputtomiinkaan.
Huh, nyt olisi terapialle tarvetta...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti