sunnuntaina, helmikuuta 10

Sunnuntai

Olen kotona. Kello on lähempänä yhtätoista illalla. Olohuoneesta kuuluu radio ja Jukka Mikkolan rauhallinen ja tenhoava ääni. Kyllä, tenhoava. Kuuntelepa joskus. Lähetys Avaruusromua löytyy YLEn Areenalta. Tänään on aiheena Jarren musiikki, mikä on jo vuosia ollut minulle tuttua voimisteluajoilta. Muutamassa kappaleessa on aikoinaan tullut pompittua ja venyteltyä näytösesityksissä sekä ihan kilpajoukkueohjelmissa.

Ajatuksissa olen siis liitänyt viimeisen tunnin aikana lapsuuden ja nuoruuden kautta tähän päivään. Luen muiden blogeja, etsin ajatuksia, opettelen iGooglea ja mietin ohjelmaa ensi viikolle.

On jotensakin pelottavaa löytää ja huomata itsestään taipumus leikellä ilmaisjakelulehdistä ilmoituksia ja kirjoitella niistä mukamukamenoja kalenteriin. Kun ei muilla asioilla sinne merkintöjä saa aikaan.

Edessä on maanantai, mikä tarkoittaa sitä, että mies lähtee töihin ja minä jään kotiin. Aikaa töihinpaluuseen on tasan kolme viikkoa. 21 päivää. Se on paniikki.

Leikkauksesta lähtien olen työstänyt paniikkiani. En oikein tiedä, mikä sen minulle aiheuttaa. Ajatus töihinpaluusta on ristiriitainen, sillä menen sinne mielelläni ja kuitenkin samaan aikaan kiristän hampaita, revin hiuksia ja vannon että "ihan mitä tahansa muuta mutta ei sitä!" Aika menee siivillä kotona ollessa; huomaan jatkuvasti herääväni siihen tosiasiaan että taas on perjantai ja puoliso on kotona koko viikonlopun. Toisaalta, on hyvä että herään ja havahdun edes siinä vaiheessa. Kotona ollessa kun on ihan sama mikä viikonpäivä tai kellonaika on meneillään.

Olen siis varsin oppinut jo kotona oleskeluun. Luulen, että nyt vasta (reilun viiden kuukauden sairasloman jälkeen) osaan olla täällä niinkuin sairaslomalla pitäisi olla. Miettimättä ja stressaamatta työpaikan juttuja ja yrityksen liikevaihtoja ja potematta syyllisyyttä siitä, että olen pois töistä. Olen ollut viime viikon ajan tavallista kipeämpi ja sitä kautta pakotettu kehoni orjuuttamana pysymään aloillaan = nukkumista tai sen yrittämistä, netissä surffailua, kevyitä kotitöitä (pyykinpesua ja tiskien pesua + sisustamista), lukemista, olemista vaan. Onneksi koiralla turkki vieläkin irtoaa, joten voin jotain hermostuksekseni edes nyppiä.

Nyt sitten pitäisi valmistautua työhönpaluuseen. Kun kaikki lähtee vasta rullaamaan.

Kukaan ei minua ole käskenyt valmistautumaan töihinpaluuseen, vaan tämäkin taitaa olla Suorittajan ja Työntekijän oma ajatus siitä, että kun yhtenä maanantaina töihin menen puolen vuoden poissaolon jälkeen ja selvitän mikä työnkuvani siellä tällä hetkelläedes on, saman päivän iltapäivällä olen jo kympillä hommassa mukana ja ohjeistan eri paikkakuntia tuotannon toiminnan suhteen eikä missään ole mitään epäselvyyttä. Saatika sitten että tuntisin kipua tai väsymystä uudesta päivärytmistä. Tärkeintähän on, että olen tehokas ja tuottava, kerrassaan täydellinen työntekijä, jota kukaan järkevä työnantaja ei halua laskea pois. Ja mikä sairasloma? Sehän on jo vanha juttu, loppui keskiyöllä tasalta ja tapahtui uudelleensyntyminen. Minun on hyvitettävä ja korvattava takaisin se vahinko ja työmäärä, mitä olen sairaslomalla ollessani työnantajalleni aiheuttanut.

En vain kestä ajatusta siitä, että olen jotenkin vajaa tai että tarvitsen pehmeän laskun tai että minua täytyy jonkun tukea ja kannustaa. Että en olekaan jaksanut ja olen ollut rikki, vajaa, puolitäynnä ja heikko. En myöskään kestä ajatusta siitä, mitä kaikkea itseltäni vaadin seuraavan kolmen viikon ajalta, sillä se on aivan liikaa. Tajuan sen, silti kuitenkin niin toimin. Fiksua? Leikkauksen suhteen menen ensi viikolla jälkitarkastukseen, jossa sairaslomaa saatetaan laittaa lisää (osa minusta aikoo puhua lääkärille siten, että varmasti laitetaan ainaski kaksi viikkoa lisää ja voin huokaista helpotusta ja hautautua kotiin ja stressata lisää töihinpaluusta, joka koko ajan lykkääntyy KUN taas toinen puoli minusta odottaa paluuta Elämään ja Ihmisten ilmoille eikä jaksaisi enää yhtään tätä lorvailua, mutta on samalla peloissaan siitä, miten kroppa työnteon kestää ja missä menee se raja, että on tarpeeksi toipunut ja ehjistynyt, että voi oikeasti palata takaisin työelämään eikä vaan yritä sitä taas liian aikaisin ja kahden työpäivän jälkeen jää uudelleen kotiin, sillä sitä ei pää kestä eikä itsetunto eikä varmaan esimieskään). Tosiasia on kuitenkin se, että en ole vielä aloittanutkaan mitään fyysistä kuntoutusta enkä hierontaa tai fysioterapiaa, kun se on ollut kiellettyä. Sitten, kun kylmiltään menen tekemään toimistohommia niin kipeänähän on kaikki. Ei yhtään ole elämässä naminamia sen jälkeen. Ei.

Vaikeaa onkin hahmottaa niitä omia tuntemuksiaan ja rajojaan. Milloin on tarpeeksi terve/kypsä/vanha/kokenut tekemään ja aloittamaan jotakin? Kuinka kauan täytyy flunssan jälkeen olla ns. "terveitä" päiviä ennenkuin kannattaa palata hommiin? Miten osaan kuvata oloani ja eloani lääkärille siten, että hän sen hiffaa samalla tavalla kuin minä ja on jutussa mukana? Miten osaan kertoa asiat niinkuin ne on enkä yritä lykätä työhönpalua tai mennä sinne liian aikaisin? Kuka nämä jutut määrittää?Miten saan puhtaan omantunnon?

Normaali vs. epänormaali. Sairaalloisesti masentunut vs. normaalisti masentunut. Aliens vs. Predator.

En tiiä, miten pitäisi olla ja mitä pitäisi tehdä kun päivät vähenevät. Olen paniikissa ja saanut jo kaksi ahdistuskohtausta kuluneen viikon aikana (vertauskohtana edellinen vastaava reilu kaksi vuotta sitten liittyen avioeroon ja väkivaltaan...). Montako niitä ehtii vielä tulla? Pakko olisi kai mennä juttelemaan työterveyteen ja miettimään työkykyisyyskeskustelua esimiehen ja lääkärin kanssa, mutta se tuntuu niin vaativalta. Miten sellainenkin vaikuttaa uskottavuuteen, auktoriteettiini ja urakehitykseeni työpaikalla!!!

Kuten huomaat, vaadin itseltäni sen, että minun tulisi koko ajan ja joka paikassa olla ehjä, täysi, täydellinen, jaksava, kantava, suorittava ja voimakas. Nyt en sitä ole. Sen tajuaminen, että töihin palatessani en mitenkään voi sellainen olla (kun en tiedä, mihin työhön, nimikkeeseen ja tehtävään palaan) ei istu päähän. Kertakaikkiaan ei. En pysty mitenkään valmistautumaan ja samalla kuitenkin tiedän, että ei minun tarvitsekaan, sillä oikeasti sairaslomani loppuu silloin kun työni alkaa ja sen alkamisen jälkeen on työhön liittyvien asioiden vasta tarkoitus selvitä. Ei sitä ennen, kun olen vielä sairaslomalla.

Ajatukset siis muualle!!!

Päivän positiivisten ajatusten lista:
- Keittiössä on lentokonevarikko; siellä tehdään upeaa ja hienoa rc-sessnaa, jonka valmistumiseen en osaa mitään kommentoida. Ihmetellä vain. Tänään opin sen, mitä kuusikanavainen radiolähetin tarkoittaa, naisen logiikalla.
- Koiralta lähti harjaamalla mahakarvoista suurin osa tänään. Huomenna ei siis tarvitse imuroida mattoja. Vinkuilua ja luikertelua, mutta nyhdinpäs kuitenkin.
- Viikon sosiaalisuuskiintiö on ylitetty reilusti; maanantaina tapaaminen terapiaryhmäläisten kanssa ekaa kertaa terapian loppumisen jälkeen -> tiistaina pitkäaikainen ystävä tuli yökylään -> lauantaina sisko poikkesi kauppamatkalla kahville ja illalla tuli käly poikakaveerinsa kanssa viettämään peli-iltaa + puhelimessa olen keskustellut äidin, anopin, siskon ja entisen työkaverin kanssa, netissä laitellut viestejä nykyisille ja entisille työkavereille. Hyvänen aika, enemmän ihmisiä kuin aiemmin kahdessa kuukaudessa yhteensä :)
- tänään tuli tehtyä hikilenkki ja sen johdosta sykemittari nosti minut kolmostasolta nelostasolle. Panokset kovenee!
- Potter osa kaksi on melkein loppu.

Ensi viikko? Suunnitelmissa parturi, solarium (D-vitamiini; kaikkien masentuneiden pelastaja!), ystävänpäivänä jälkitarkastus + pöytävaraus ravintolasta + bluesia livenä kaupungilla, ajatus luovasta lauantaista runojen parissa kaupungilla kun mies on poikien peli-illassa, mutta kaveri puuttuu. Enkä tiedä, rohkenenko/jaksanko yksin, vaikka mieli tekisi mennä.

Ei kommentteja: