Perhosia vailla on maailma

Tarinamaanantaissa on aiheena aikamatka. Olen jo jonkin aikaa tehnyt omaa henkilökohtaista aikamatkaani menneisyyteen, jolloin tein myös aikamatkaa aiemmin tapahtuneeseen.

En pääse kirjoittamisessa, omien tunteideni käsittelyssä ja ajatusten selventämisessä eteenpäin ennenkuin olen allaolevan tekstin tänne kirjoittanut. Kirjoitan itselleni ja hahmotan omaan itseäni sitä kirjoittamalla ja juuri nyt tämä teksti/asia/tapahtuma vaivaa mieltäni. Teksti on kirjoitettu joskus vuonna 2000-2002. Se kertoo omasta, sen hetkisestä aikamatkastani taaksepäin; ajatuksiin ennen ja jälkeen itsemurhayrityksen.

Tällä hetkellä, vuosien jälkeen, eri elämäntilanteessa ja uusien mutkien koulimana, aiemmin kirjoittamani tuntuu häkellyttävältä. Tunnistan siitä itseni, mutta osaa ajatuksista en enää myönnä ajattelevani samalla lailla. Olen kasvanut, muuttunut, saanut silmiäni auki, parantunut, toipunut, vahvistunut. Jos nyt kirjoittaisin samasta asiasta, teksti olisi varmasti erilainen. Etäisempi. Häkellyttävimpänä oli huomata itsestään se kokemus, että tämän hetken ongelmani pienenivät roimasti, kun palasin tekstin aikaan ja maailmaan, sen hetken tuntemuksiin ja pahaan oloon.

Olen pohtinut paljon menneisyyttä ja historiaa. Sitä, miksi minulle on käynyt ja tapahtunut kaikki ne asiat, mitä on ollut. Miksi olen sairastunut, mikä tarkoitus sillä kaikella on. Miksi minun osani ja polkuni on ollut niin raskas. Havaitsen tapahtumissa tietynlaisen jatkumon ja olen löytämässä oivalluksen siitä, että kaikilla tapahtuneilla on ollut tarkoituksensa. Jokainen kriisi ja päätöksentekohetki on ollut pohjustusta seuraavaan kriisiin tai valinnan tekemiseen. Elämäni irralliset, kasautuneet, sattumanvaraiset ja itse aiheutetut tapahtumat linkittyvät toisiinsa; ihan kuin tarinan juoni. Oivalsin sen eilen.

Tänään on helpompi olla, lohdullisempi. Olen astumassa johonkin uuteen ja suureen, jota en ole ennen nähnyt. Selvitäkseen tulevasta on katsottava menneisyyteen ja ymmärrettävä se. Edelleen uudistua menneisyytensä kautta.

Into the great wide open by Tom Petty & The Heartbreakers

*******************************************************


Aamulla herätessä ensimmäiseksi toivoo. Ennen silmien aukaisua rutistaa ne kiinni ja pidättää henkeä. Sydämen alimmaisetkin lihakset toivovat, keskittyvät. Mukana on koko ruumis, kaikki tahto, jokainen varvaskin! Rukous täyttää ilman. Jännittynyt, odottava ruunis tarkkailee ympäristöään, silmät katsovat tunnelmaa. Kuuluuko jotain? Olisiko jo, nyt, tänään.... ilma raikkaampaa, askel kevyempi, huulet ylöspäin?



... ei se mitään...



Päivä on taas minuutteja, tunteja ja vartteja. Se etenee televisio-ohjelmien mukaan, rytmittyy kävelylenkkeihin. Päivät täydentävät yötä, postiluukun kolahdus erottaa ne toisistaan. Viikolla ei ole merkitystä, jokainen päivä on ensimmäinen ja viimeinen. Aina on ikuinen maanantai. Ei ikinä mitään.



Jotain silti koko ajan tapahtuu, vaikka todellisuudessa ei tapahdukaan. Sängyllä maatessa ennen tylsän näköinen katto muuttuu eläväksi. Rosoinen pinta muuttuu ja kun keskittyy, löytää siitä hahmoja. Luomisen keskelle ilmestyy välillä sanoja ja tekoja, jotka paljastavat liikaa, jättävät epäilyksiä hajottamaan muureja. Ne estävät nukkumasta samalla kyljellä lähekkäin eikä aamukahvista riitä kahdelle. Ystävyyden mitasta tulee äkkiä rajallinen.



Aamurukoustani ei kuultu. Ei nyt. Ei tänään. Se jokin valtaa taas uhrinsa ja heittää koko maailman päälle. Pesiytyy hartioihin ja kivistelee koko vartaloa sieltä, heittää säteillä päähän. Silmät siristtelevät arkana meluisan yön jäljiltä, liikaa pälyilleenä, katsoneina. Pelänneinä. Ei malttanut pitää näppejään erossa, vastustamatonta kerrassaan! Suojamuuri on aikoja sitten rapistunut ja murtunut pala palalta. Puolustusta ei enää ole, kun väsymyksestä on tullut liian suuri. Todelliseksi ystäväksi jää vain kaapissa kuiskaileva purkki. Se loukuttaa ovia, helisyttää, huutaa lohdutusta, apua, helpotusta!



Sitä toivoo että oppisi, että jokin muuttuisi ja elämä liikkuisi eteenpäin. Ihmisen pää on niin kova ja kantapäät rikki, kriisistä toiseen kulkee ja miettii samat asiat uudelleen. Aikaisemmin opitut asiat unohtuvat vauhdissa. Ne jäävät pöydälle pinon alimmaiseksi, kasaantuvat... Siellä sitä taas ollaan, takapuoli ruvella ja naama kurassa maailman höykytyksestä!



Kauan vaan kasaa asioita, joita ei käsitellä loppuun. Tukahdetut surut, pieneen tilaan poljetut murheet; kaikki vaan piiloon, itseltäkin. Itsepetoksen, kivun ja kasvamisen pelossa käy niin kuin on pelännyt. Sydän murtuu eivätkä salaisuudet pysy enää piilossa. Sirpaleina ne hajaantuvat kauas eikä ohjetta palapeliin ole. Eikö ikinä enää todellakaan mitään?


Sanotaan että valo ja ihmiset auttavat. Eivät ne ole ystäviä. Valo ja katse riisuvat liikaa. Sen tajuaa, kun huomaa miten turvallinen olo voi sängyssä maatessa olla, peiton sisälle käpertyneenä; suljetut sälekaihtimet ja hiljainen huone. Ei kai kukaan tahdo paljastua, ei tahdo tulla tulkituksi? Ulkona ovat ne sadat ikkunat ja tuomitsijat, ja tulkittu totuus on kaukana todellisuudesta eikä asioiden korjaamiseen ole voimia.


Jokaisen täytyy tuntea ja tuomita itsensä. Niin minä tein.



Valitsin ja menin. Nyt mietin, tarjottiinko minulle toinen mahdollisuus elämään, pitikö minun voittaa itseni, mennä niin pitkälle ennen kuin myöntyisin? Olo on hölmistynyt, sekava, pysähtynyt, sillä maailma pyörii, minä en. Olenko poikkeuksellinen? En vieläkään kadu. Ehkä luulin liikoja, ehkä olin onnekas, silti elämä ei ole muuttunut. Minä olen.


Nyt kun ikkunt ja säleverhot ovat kiinni, valot ja televisio sammutettu, muualla ne ihmiset, jotka tunkeutuvat maailmaan äänillään ja olemassaolollaan, saa hiljaisuutta sisälleen. Vaipuu omaan maailmaan, rauhoittuu, keskittyy, rentoutuu. Saa ajatuksen irti, ulos kaaoksesta ylös paperille. Todisteena sille, että hiljaisuus parantaa. Se on askel lähemmäs todellisuutta. Väsymys luo kaaosta, kasvattaa ääniä, jotka uudestaan ja uudestaan kyselevät jo aikaisemmin kysyttyjä ja samalla keksivät uusia. Niitä kertyy niin paljon, että päätä särkee metelistä, hartiat puutuvat kannatellessaan painavaa päätä. Mietityttää, missähän vaiheessa elämä muuttui, milloin alkoi kysymyksiä tulla enemmän kuin toteamuksia? Jotain on tapahtunut. Muutosta muutoksen perään, hyvää ja huonoa, sikinsokin ja alasylöisin. Jotain koko ajan tapahtuu, vaikka ei tapahdukaan.


Ei tämä kai ikinä lopu. Ei saa päätänsä ihan tyhjäksi. Kun väsymys menee yli rajatason, muuttuvat unetkin huudoksi. Pelottaa, jos menettää kuulonsa, koska silloin ei kuule hiljaisuuttakaan.



Ei nurmikon vihreys satu enää silmiin, sen väri on haalistunut ikävästä. Vaalentunut, kulunut, odotuksesta väsynyt. Kukkiakin on niin vähän, jotenkin. Seppele jää puolitiehen eivätkä juhannustaiat onnistu. Lempimusiikkia ei haavikko enää soita, sillä säihkysiipiä ei ole ohjaamassa konserttia lehtien havinalle. Perhosia vailla on maailma.


**************************************************