perjantaina, joulukuuta 7

Juhlavaa?
















Herään peittoni alta, tyynykasan takaa sateen ropinaan. Pisarat hakkaavat ikkunalaudalle koittaen kai päästä tajuntani sisälle. Käännän päätä, kuuntelen ja mietin. Mikä päivä nyt on, onko kello vähän vai vähää enemmän? Pitäisikö nousta? Pystynkö?

Istun sängyn laidalla varpaitani heilutellen. Pää ei selkiä ja pisaroiden takaa siirtyy tajuntaani tieto kivuista. Se kolkuttaa vatsassa ja se kajahtelee niskalta. Istun ja laitan villasukat. Lattialla on viima.

Keittiössä on pimeää. Rullaverhon karjaisu säikäyttää ja olen hiukan enemmän hereillä, kun katson ikkunasta. Joulukuu, vettä sataa, asfaltti kiiltää ja autot valuvat vettä. Mäyräkoiralla on oranssi sadetakki päällä. Hymähdän ajatukselle siitä, että minulla ei ole ollenkaan sadetakkia. Saatika mitään oranssin väristä asua.

Laitan kahvin tippumaan, ensimmäinen hyvä tuoksu koko aamuna. Rapsutan koiraa ja istun tuolille tuijottamaan. Mitähän sitä tänään tekisi? Mitähän voisin ja pystyisin tekemään ja mitkä asiat täytyy vaan jättää hoitamatta ja koittaa olla niistä kiukustumatta... Päätän pukeutua ja olla katsomatta peiliin, sitten juon kahvia, katson sähköpostin ja soitan muutaman tärkeän puhelun. Hartioiden paino kevenee hiukan... tein päätöksiä, päiväni on alkanut.

Hetken voimien keräilyn jälkeen sain nuo kaikki tehtyä. Mitäs sitten??? Loppupäivän voin jatkaa surkutteluani?

Kivut kovenevat ja käyn puhdistamassa leikkaushaavat. Otan kipulääkkeitä ja voin huonosti. En jaksa mennä suihkuun enkä viitsi kammata hiuksia. Miksi suotta? Jotain pitäisi syödä, jos se auttaisi oloon, mutta ei huvita. Ikkunalaudalla edelleen rapisee ja harmaus lävistää lasin. Tajuntaani hiipii sade.

Ovi käy ja koira haukahtaa. Sähellystä ja hännän huiskintaa eteisessä. Sitten paljastun. Minut nähdään ja inhoan itseäni entistä enemmän sen vuoksi. Olen niin maassa ja väsynyt että en jaksa eikä minua edes kiinnosta yrittää olla iloinen, huoliteltu ja tehokas toisen silmien edessä. Haluan kutistua pieneksi ja kadota lattialle villakoirien sekaan.

Sisääntulija astuu huoneeseen. Kääntää minut tuolissani ympäri, ottaa syliin, halaa ja suukottaa. "Sinä olet rakas, miten voit?" Kysymys ei leiju ilmassa vaan se on tarkoitettu todeksi, silmien jousella se ammutaan tajuntaani. On pakko vastata, on pakko kohdata todellinen ihminen.

Minä en voi hyvin; sattuu ja surettaa. Enkä ole mitään tänään tehnyt.
Menen kasaan häpeästä ja odotan tuomiota. "Et sinä mitään saisi tehdäkään. Sinun pitää levätä, jotta parannut. Olet tärkeä ihminen, jolla ei saa olla paha olo."

Harmauteeni ilmestyy valonsäie; arkinen ja masentava elämä muuttuu hieman enemmän juhlaksi. Itken ja halaan takaisin. Pakahdun surusta, joka tulee ulos sadepisaroiden lailla.

*****************************************************************
runotorstai

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Olipas kaunista, melkein tuli kyynel silmäkulmaan.