Hetkessä, vaikka väkisin

Viimeiset viikot ovat olleet merkillisiä. Aika juoksee, se kuluu jonnekin ihan käsittämätöntä vauhtia ja tajuan sen vasta jälkeenpäin. Kun elän tätä uutta arkeani, joka ei oikein vielä ole muotoutunut mitenkään tai miksikään, en sitä juoksemista huomaa. Voimani ja ajatukseni riittävät vain kulloinkin käsissä oleviin asioihin ja ehkä niihin, jotka odottavat tekemistä tai miettimistä muutaman tunnin päässä.

Missä on pipo? Ai, taas potalle pissalle? Etsitään junaa, tööt-tööt-autoa, kettua ja sukkaa. Mistä löytyy tavutukset, marginaalien asetukset, raportin teko-ohjeet, aikataulu, vastaamaton sähköposti? Päivitinkö kalenterin, kauanko on aikaa jäljellä, ehdinkö? Tänään kauppaan, aamulla tarhaan, päivällä kaupunkiin hoitamaan asioita.

Jaan voimani ja huomioni kahteen asiaan. Lapseen, joka on kiinnittynyt minuun enemmän kuin koskaan ja joka on aloittanut kehityksessään vaiheen, jossa keskustellaan, kysytään, perustellaan, vastataan ja vielä uudestaan vastataan asioihin jatkuvasti. Istumme vessassa potalla tai pöntöllä, rakennamme ylämäki-alamäkijunaratoja ja maistelemme kaikkea, mitä kaapista löytyy. Junat ja ruuanlaitto, ne ovat must-juttuja juuri nyt. Ja sen maailman vastapainona istun koneella, viilaan tekstiä ja stressaan aikataulusta. Isoin työ on jo takana ja oikeastaan nyt odotan enää hyväksyntää ohjaavalta opettajalta siitä, että tämä yhdeksän kuukauden ponnistus on ihan ok ja kelpaan. Muutamia byrokratian vaatimia papereita, loppuseminaari ja kypsyysnäyte enää puuttuu siitä, että saan viiden vuoden urakan ja yhden ison tavoitteen valmiiksi. Tavoitteen, joka juuri nyt, tuoreena työttömänä ja uuden elämänpolun alussa ihmettelevänä, tuntuu oleelliselta asialta saada valmiiksi asioiden järjestymiseksi. Mitä lähemmäksi sen toteutuminen käy, sitä kauempana se tuntuu olevan. Pelkään, että viime hetkillä opettajani kertoo, ettei työni kelpaakaan, että pitää aloittaa alusta, että en riitä.

Palautteen saaminen silloin, kun sitä ei juuri mistään ole mahdollista saada, on elintärkeää. Ja pelko siitä, että ainoassa yrittämisessään epäonnistuu, kasvaa kohtuuttomaksi. Siinä ei enää ole järkeä, kun järkevästi ajattelee.

Arkeni on tyhjempää ja vapaampaa kuin ennen. Ei tarvitse enää huolehtia omasta lähtemisestä ihmisten ilmoille, ei vapaa-ajan kuluttamisesta opiskelulle. Herään, vien pojan tarhaan, tulen kotiin ja mietin, mitä nyt. Mitä tekisin, mitä alkaisin, alkaisinko mitään. Samaan aikaan se on jotenkin kaoottisempaa, kun ei ole rutiineja ja pakkoja. Olen siitä mielissäni, sillä kulunut kesä oli rankka. Se meni ihan kokonaan ohi istuessani koneen takana, poissa perheen luota. On ollut hyvä vaan olla kotona ja nukkua väsymystä ja pahaa oloa pois. Olen ollut myös kipeä ja ravannut lääkärillä useamman kerran, sillä kuten aina, kehoni reagoi stressiin. Nyt purkautuu kerralla koko kesän aiheuttama ja samalla koko viiden vuoden opiskelujen aiheuttama stressi yhdessä työsuhteen päättymisen synnyttämän ahdistuksen ja itsetuntokriisin kanssa. Olen ollut ahdistunut vasta muutamana päivänä, mikä on yllättänyt. Tämä tunne ja sulkeutuminen ja suorittaminen ja itsensä sivuun/piiloon/syrjään/maan alle laittaminen iskee läpi nyt fyysisesti. Olen nukkunut. Olen ottanut kipulääkkeitä. Olen käynyt rentoutustunneilla, kun en itse enää pysty auttamaan itseäni. Olen venytellyt, hieronut, jumpannut. Vienyt pojan hoitoon, tuntenut syyllisyyttä siitä ja tullut takaisin kotiin vain nukkuakseni koko päivän. Hiljalleen tuntuu siltä, että pahin kipu on ohi ja pystyn työstämään tätä kaikkea enemmän henkisesti.

Rutiinin puuttuminen arjesta ei kuitenkaan sovi minulle. Pidemmän päälle tämä alkaa ahdistamaan, kaatamaan seiniä päälle. Tarvitsen syyn lähteä kotoa pois, ihmisten pariin, vaikka itsekseni paremmin viihdynkin. 

Mielessä pyörii samaan aikaan isoja, maailmaa ympärikääntäviä ajatuksia näiden arkisten asioiden lisäksi. Tuntuu kuin jakautuisin kahtia. Äitinä pidän homman kasassa; hoidan kodin, lapsen, kasvatan, iloitsen, tuen ja turvaan ja olen onnellisempi päivä toisensa jälkeen. Äitiys on parasta, mitä minulle on tapahtunut. Kuitenkin, kun poika on nukahtanut ja saan aikaa itselle, aloitan sisäisen vyörytykseni. Mikä minä oikein olen, mikä minusta tulee isona, miksi olen näin huono/riittämätön/epävarma/epäonnistunut? Olen tilassa, jossa kaikki ovet ovat auki.Se tuntuu yhtäaikaa kutkuttavan jännittävältä ja siltä, kuin matto olisi vetäisty alta pois. Ne asiat, joissa pidin itseäni hyvänä, eivät pitäneetkään paikkaansa. Hetkessä minut ohitettiin, todettiin turhaksi ja ylimääräiseksi, unohdettiin.  Ajatus siitä, että jään tänne kotiin, näiden neljän seinän sisään, ahdistaa minut kuoliaaksi. Vaikka viihdynkin parhaiten kotona, vaikka olenkin erakko ja oman tieni kulkija. Miten voi olla samaan aikaan niin omillaan ja vahvana ja niin hukassa, erillään muista?

Mikä minä nyt olen? Olen äiti ja puoliso, mutta mikä minä itsessäni, sisimmässäni oikein olen? Mistä saan sen tyydytyksen, joka palvelee sisäistä itseäni ja kehittää ja motivoi? Se on aiemmin ollut työ, mutta nyt sitä ei enää ole.

Olen lukenut paljon. Henkiseen kasvuun, muuttumiseen, itsensä kehittämiseen, intuitioon, sisäiseen lapseen, egoon ja itsetuntoon, maailmankaikkeuteen, rakkauteen ja katkeruuteen, hetkessä elämiseen liittyviä tekstejä. Olen ollut auki, henkisessä mielessä, ja antanut mahdollisuuden kaikelle. Olen kuunnellut itseäni, olen pysähtynyt useasti, olen kuunnellut muita ja uskaltanut kertoa, avata sydäntäni. Olen halannut puita, istunut metsässä, itkenyt. Olen tyhjä ja täynnä samaan aikaan. Kyseenalaistan miltei kaiken itseeni liittyvän. Olenko se ihminen, miksi itseni olen ajatellut ja millaiseksi muut minut näkevät ja minun kertovat olevan? Millainen oikeasti olen? Millaiseksi haluaisin tulla? Miksi en riitä tällaisena kuin olen ja miksi vaatimukseni ja odotukseni ovat sellaisia kuin ovat? Miksi työ on ollut minulle niin tärkeää, että se on ohittanut muut asiat? Mitkä tavoitteet ja ideaalit ovat todellisia ja realistisia ja mitkä vain niitä, mihin olen kasvanut kiinni? Niitä turvallisia ja tuttuja, joita minulle on koko ikäni toistettu. Mitkä ovat niitä asioita, joiden takana haluan seistä niin vahvasti, että olen valmis niitä puolustamaan? Miten yleensäkään pystyn puolustamaan omaa itseäni, haaveitani ja tarpeitani, kun olen ikäni ajatellut ensisijaisesti vain muita? Miten tästä kaikesta löydän sen polun ja teen sen valinnan, joka saa minut voimaan paremmin, olemaan luottavaisempi, hyväksymään ja rakastamaan itseäni enemmän tavalla, joka tekee minut onnelliseksi? Miten osaan olla oma itseni terveen itsekkäällä tavalla siten, että en enää ohita omia tarpeitani muiden ehdoilla?

Sillä jos minä olen onneton, pieni poikanikin on. En halua, että hän joutuu kantamaan harteillaan huolta äidistä ja olemaan epävarma minun takiani. Sen sukupolvien takaa periytyvän kierteen haluan katkaista.

Elän hyvin paljon hetkessä. Voimat eivät riitä nyt pidemmälle. Selviän yhdestä arkisesta päivästä kerrallaan ja sen kuluessa koitan saada opintoja hieman eteenpäin niin, että kohta valmistun. Sen jälkeen suuntaan opinnoista vapautuneen energian työnhakuun, jos tuntuu siltä, että siihen on voimia. Luulen, että ensin minun on saatava itseni parempaan kuntoon. On rentouduttava enemmän, venyteltävä. Menen joogaan, hiljennyn, henkistyn ja ehkä, jos oikein hurjaksi rupean, löydän itseni vielä lenkkipolulta ja kuntosalista.  Otan aikaa nyt itselleni, sillä olen niin sen tarpeessa.

Olen sen itselleni velkaa. Olen sen ansainnut.

Ja kaiken kaaoksen ja sekamelskan ja tunteiden vyörytyksen keskellä koen vieläkin vahvasti niin, että tällä elämäntilanteella on tarkoituksensa. Juuri nyt on hetki pysähtyä konkreettisesti ja antaa maailman asettua paikoilleen. Tätä olen jo joidenkin vuosien aikana toivonut tapahtuvan ja nyt kun se hetki on tässä, aion sen huomata.

Muutoksen tapahduttua tulee hetki,

jolloin elämä on tyhjää.

Se kumisee, se kaikuu.

Se on äänetön ja täynnä huutoa.

Se antaa viestejä joka hetki,

jos uskaltaa katsoa.

Se houkuttaa, se kiehtoo.

Se yllyttää niin,

että on pideltävä itsestään kiinni.

On tyhjää, on tilaa, on aikaa.

Hiljaisuutta, jossa mitään ei tapahdu.

Ei ole muuta kuin hengitys ja syke.

Valo ja pimeys,

yö ja päivä.

Lopulta,

siitä tyhjyydestä ja äänettömyydestä,

vuorottelujen rutiinista

syntyy pohja jollekin uudelle.

Minä en vielä tiedä,

mitä se on.

Miksi se minut muuntaa.

Tiedän, että pitää vielä odottaa.

Malttaa mieli, olla armollinen,

pitää itsestään huolta ja

antaa lupa tuntea kaikki.

Se kaikki, mitä tarvitsen, 

on jo tässä.