Loppukirissä

Viimeisiä päiviä viedään. Nyt on tullut se hetki ja aika, jota olen vuosia pelännyt ja surrut jo etukäteen. Olen aiemmin lukenut lehdistä ilmoituksia ja runoja, katsellut toisten laittamia kuvia ja muistokirjoituksia, itkenyt silmät päästäni pelkästä ajatuksesta ja haudannut kasvot turkkiin heti perään kiitollisena siitä, että meillä on voitu hyvin.

Niin paljon muistoja, niin monta hetkeä.

Ilmettä, korvakarvaa,

temppua ja leikkimistä,

kepinhakua,

uintia,

seikkailua,

ystävyyttä ja tukemista,

kuuntelemista,

tuhinaa,

läsnäoloa,

sanatonta viestintää siitä, että

minä olen tässä ja välitän.

Vaikka mikä tulisi.

Eilen tehtiin päätös ja puhelinsoitto. Aika on varattu. Nyt toivon, että sinne asti päästään. Että voin rauhassa ottaa maailmani rakkaimman ystäväni syliini ja olla hänen rinnallaan, kun nukahdus tulee.

Sydämeni on särkynyt, itken ja rapsutan. Ohimennessä, muuta puuhastellessa, yöllä. Hetkittäin on pakko tarkistaa, vieläkö hengityksen ääni kuuluu, vieläkö kuononpää on lämmin. Kun saan pienen nukkumaan, alkaa meidän kahdenkeskinen aika, jolloin ollaan vaan. Rapsutellaan, jutellaan, muistellaan yhteisiä hetkiä ja kommelluksia, kerrotaan kaikki asiat julki. Ettei mitään jää sanomatta.

Ja kiitetään.

Niin paljosta,

niin monesta, 

ettei tähtien määrä taivaalla riitä.

Sinä olet minussa niin syvällä,

että menetän osan itsestäni mukaasi.

Vaikka se sattuu,

on hyvä niin,

sillä olemme aina yhdessä.

Olet osa sieluani,

sinä olet minun.

Aina.

En osaa paljoa muuta sanoa nyt. Tämä tunne ja myllerrys menee kaiken muun ohi.