keskiviikkona, marraskuuta 6

Valmis, yhdellä tapaa

Sain ison asian päätökseen. Kaapin päällä on nyt pino paperia, jossa kerrotaan minun olevan pätevä ja osaava monen uuden asian suhteen. Se kerrotaan kahdella eri kielellä, kalliille paperille painettuna, hienojen kansien välissä. Vuosien työ sai päätöksensä, rankka ja stressaava ajanjakso keväästä tähän saakka on nyt päättynyt. Olen valmis uuden koulutukseni kanssa uuteen ammattiin.

Se jotenkin tuntuu paljolta ja samaan aikaan ei kuitenkaan juuri miltään. Kun muistelee kursseja, reissaamisia toiseen kaupunkiin, työn ohessa opiskelua ja aikataulujen yhteensovittamista, asuntoloissa asumista, junamatkoja, tenttikausia, intensiiviviikkoja, opiskelukavereita.... niin paljon on mahtunut ja ehtinyt tapahtua. Opiskelin, kävin töissä, olimme lapsettomuushoidoissa, sain työuupumuksen, kaularankani leikattiin, tulin raskaaksi ja saimme lapsen, koin kaksi keskenmenoa, olin kotiäiti, palasin töihin, lopetin työt. Ja nyt, viiden vuoden päästä, on minulla nuo paperit olemassa. Tavoite, jota toivoin alusta asti, mutta johon on ikinä oikein kunnolla kai uskaltanut uskoa. Niin paljon tapahtui kaikkea muuta, että en missään vaiheessa päässyt kunnolla opiskelun maailmaan mukaan. Opiskelin lopulta kaiken vähän vasemmalla kädellä, siinä sivussa, sen mukaan miten ehti ja jaksoi. Perfektionistille se oli rankkaa, sillä oli pakko laskea omaa sisäistä rimaansa. En ehtinyt enkä jaksanut kaikkea kerralla ja jostain oli pakko luopua, mennä matalamman riman ylitse. Tuntuu huikealta, että pääsin tänne saakka. Niin monta kertaa matkan varrella usko horjui, vaikka en ikinä ole aikonutkaan lopullisesti luovuttaa.

Huomaan, että nyt sätin siitä itseäni. Nyt, kun olen työtön ja aloittamassa uutta alaa ja uraa alusta, tukenani ja turvanani nämä uudet todistukset ja paperille painetut rivit. Toivon, että olisin jaksanut paneutua asioihin enemmän, olla motivoituneempi ja asettaa opinnot tärkeämmälle sijalle elämässäni. Jossittelen, sillä tiedän kyllä, että todistus ei ole sama asia kuin ihminen ja persoona sen takana. Enkä ole samassa tilanteessa kuin vastavalmistunut nuori, jolla ei ole työkokemusta, parisuhdetta tai perhettä. Vähättelen ehkä turhaan ja todennäköisesti liikaa, vaadin ainakin, näin jälkeenkin päin. Olivathan ne opinnot lopulta tarkoitettu tehtäväksi työn ohessa. Muun elämän ohessa. Elämän, joka on yllättänyt ja mullistanut minua useaan otteeseen viimeisten vuosien aikana.

Hyvä tässä on kuitenkin olla. Lukea noita papereita ja tottua ajatukseen valmistumisesta. Olla jonkin uuden alussa, kun entinen on saatu päätökseen. Nyt on taas tilaa, aikaa ja voimia tarttua elämään eri lailla. Odottaa uusia mullistuksia ja viedä jo aloitettuja asioita päätökseen.





4 kommenttia:

Merja kirjoitti...

Kaikkeen tottuminen vie aikansa, myös hyviin asioihin.
Älä ihmeessä säti itseäsi rimanhipomisista. Yllättävän iso osa opiskelijoista ei yllä sen parempaan suoritukseen, vaikka mitään oheistoimintoja ei olisikaan samanaikaisesti meneillään.
Kuten itse totesit "paperit on kunnossa" ja sulla on kokemusta ja elettyä elämään noitten papereitten lisäksi.

Jos perfektionisti sussa haluaa, saatat ehkä joskus täydentää (huono arvaus?) osaamistasi jollain osa-alueella hankkimalla täydellisen suorituksen osoittavan paperin. Perfektionismi on rankkaa; kun ei koskaan riitä itselleen (tiedän tämän).

Armollisuutta itseään kohtaan suosittelisin, huomaisi olevansa lähempänä onnellisuutta. Täydellisyyteen pyrkiminen on hieno tavoite, mutta ei sovi kaikille ja kaikkeen. Tätä yritän opettaa myös itselleni.

Olit laittanut postaukseesi kuvan, joka kuitenkin kuvastaa juhlamieltä ja ylpeyttä maaliin pääsystä; onnea sille!

EmmyAurora kirjoitti...

Onnea!

Tuuli kirjoitti...

Hurjasti onnea - olet sinnitellyt upeasti vaikeiden vaiheiden keskellä. Monelta muulta olisi saattanut jäädä koko urakka kesken!

Katjusha kirjoitti...

Onnea ystäväiseni!