tiistaina, lokakuuta 23

Alkupisteessä

Minä riisun tätä raskautta itsestäni pois.

Piilotan muistojen laatikkoon äitiyskortin ja taitan sen väliin ainoat kuvat pikkuisesta. Taitan ne varoen, hellästi, kuvia katsomatta. Ne on saatava talteen sitä hetkeä varten, jolloin uskallan niitä kunnolla taas katsoa. Hävitän raskaustestit, pesen ne muutamat jo käyttöön ehtineet äitiyshousut ja laitan vaatteet säilöön. Pois silmistä. Perun sovittuja aikoja, kumitan niitä kalenterista pois.

Koitan poistaa mielestäni sinne jo pesiytyneitä ajatuksia, suunnitelmia tulevasta. Tulevat lomat täytyy ajatella erilailla, työhön pitää suhtautua uudella asenteella, valmistumiseen pitäisi kai laittaa enemmän paukkuja nyt, kun kevään aikataulu meni uusiksi.

Tarkkailen kehoani, äärettömän paljon. Pelkään kipuja, pelkään niiden kertovan epäonnistuneesta toipumisesta. En halua takaisin sairaalaan kohtaamaan hoitohenkilökunnan katseita ja kliinistä suhtautumista siihen, mitä on tapahtunut. Ikävöin tunnetta raskaana olemisesta ja hyvästelen päivittäin viimeisiä oireitani; vatsan turvotusta, rintojen vihlontaa. Vielä ei kahvi kunnolla maistu, ei viinikään oikein mene alas. Mustelmat kämmenselässä ja kyynärtaipeissa alkavat jo haalistua. Jaksan jo liikkua hieman paremmin, joten kroppani on varmaan jo osan menetetystä verestä saanut korvattua. Edelleen pyörryttää ja huimaa ja aika ajoin näen tähtiä. Se hermostuttaa, mutta samaan aikaan tuntuu sopivalta rangaistukselta.

Syytän itseäni, moitin, jossittelen. Olen vihainen kropalleni, olen vihainen soluilleni ja miehen siittiöille, olen vihainen maailmankaikkeudelle ja sille, joka tämän asian tielleni asetti.

Päivä toisensa jälkeen palaudun takaisin aikaan, joka mielessäni kuuluu muille. Arkeen, johon kuuluu työ ja velvollisuus työnantajaa kohtaan, äitinä olo ja vastuu pojasta, puolison rooli ja parisuhde. Siinä arjessa ei ole paljoa tilaa minulle itselleni ja nyt taas on mietittävä uudelleen se, miten saan asiat enemmän tasapainoon. Raskaus nimittäin on jokaisella kerralla saanut minut tuntemaan itseni paremmaksi, ehjemmäksi, tärkeämmäksi, hyväksi ihmiseksi. Raskaana ollessani on itsetuntoni vahvimmillaan ja minussa on eniten voimaa. Kaikista sen aiheuttamista peloista ja epävarmuuksista huolimatta.

Riisun itseäni paljaaksi. Aloitan itsetunnon kasaamisen taas alusta. Kyseenalaistan kaiken. Ihan kaiken. Tämän elämän, työn, opiskelun ja parisuhteen. Kun tästä hiljalleen taas lähden, millä asenteella menen? Mikä on tärkeysjärjestykseni nyt ja mitä elämältä haluan? Mitä enää uskallan ja mihin uskon? Teenkö asioita toisin vai samalla tavalla kuin aiemmin, uskallanko kohdata itseni uudelleen ja muuttua? Taas?

Kotona on ollut hyvä olla muutaman päivä ihan yksin. Nukkua, levätä, itkeä. Olla hiljaa hiljaisuudessa. Kuunnella asunnon ja ulkomaailman ääniä. Kuunnella hengitystä. Hiljalleen alkavat sanat muodostua ja sisäisestä tunteesta tulee jotain käsiteltävämpää. Ehkä kohta pystyn jo puhumaan. Välillä ajatukset käyvät jo pidemmällä tulevaisuudessa ja suunnittelen jo toimenpiteitä uusille muutoksille. Annan sen puuskan kuitenkin mennä vielä ohi, tasaantua ja odottaa aikaa, jolloin pystyn ajattelemaan realistisemmin. Sillä välillä tulee hetkiä, jolloin en pysty hengittämään. Maailmaa ei silloin ole, elämällä ei ole väliä. Ainoa mitä on, on kipu ja suru, rikkinäinen sydän.

On pystyttävä luopumaan, niin monella eri tavalla.
On oltava paljaana, kohdattava,
katsottava peiliin
ja toisten ihmisten silmiin.
On annettava anteeksi,
itselleen.
Puettava uusi elämä päälleen
yhtä kokemusta rikkaampana.

Ehkä jonain päivänä ymmärrän,
mikä merkitys tällä oli.
Miksi näin kävi.
Mikä asia vaati näin kovan hinnan.


3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Todella surullista! :( Varmasti satuttaa syvältä, uuvuttaa. Millä viikolla meni kesken?

Katjusha kirjoitti...

:,,,,,,( olen niin tosi pahoillani teidän puolesta. Toivotaan että pahimman surun jälkeen elämä kantaa taas.

Mafalda kirjoitti...

<3 *olet ajatuksissa* Paljon voimia.