tiistaina, huhtikuuta 17

Perjantai 13.

Kun odottaa aikansa, miettii ja jossittelee, suree ja murehtii eikä uskalla valita suuntaa, tekee elämä omat ratkaisunsa. Se muuttaa taas jotain ja pakottaa. Tiputtaa polvilleen ja maahan siten, että ilma kaikkoaa keuhkoista.

Tällä kertaa yksi iso ovi suljettiin, ainakin pitkäksi aikaa, ellei kokonaan. Siltä minusta ainakin tuntuu. Iso ja tärkein haave on pakko haudata hetkeksi ja ottaa tauko, väliaika. Sitä ei edes kysytä, sillä nyt on kyse minun terveydestäni, isosti. Ja vaikka mahdollisuudet toipumiseen ovat hyvät, ajattelen jo pahinta, sillä mahdollisuus vakavaan sairauteen on myös todellinen. Lisätutkimuksia ei vielä ole edes tehty, vaan ne odottavat muutaman päivän päässä. Onneksi, lääkärit laittoivat rattaat vauhdilla pyörimään ettei aikaa hukattaisi yhtään enempää. Haluaisin, että ne tehtäisiin nyt ja heti ettei tarvitsisi odottaa ja pelätä, haukkoa henkeä, pelätä tukehtumista, pelätä pahinta. Samalla toivon, että voisin hypätä ajassa taaksepäin kolmen kuukauden verran ja tehdä yhden päätöksen toisin. Niin pienestä tämä voisi olla kiinni. Mutta en voi. Tämä asia on pakko kohdata ja kokea, elän sitä jo nyt. Ajatukset menevät vaan niin pitkälle niin helposti, että tuntuu oikeasti siltä, että elämä oli nyt tässä. Tässä ei voi käydä hyvin.

Epäonnen päivä huonoine uutisineen. Epäonnen ihminen, joka kuuluu aina niihin pienimpiin tilastoihin ja prosenttiosuuksiin, tällä kertaa promillen joukkoon. Ehkä minun pitäisi lotota? Ehkä vain koitan pysyä toimintakykyisenä nämä muutamat päivät ja toivoa, että epäonneen mahtuisi myös hitusen verran hyviä uutisia, etten promillen osuudessani enää kuuluisi muutaman prosentin joukkoon.

En tiedä miten päin olisin.
Kuljen, huokailen,
pidän itseni kiireisenä,
teen,
suoritan,
olen ärtynyt,
hermostunut,
paniikissa.

Sisälläni itken,
huudan ahdistusta ja raivoa,
pelkään pysähtymistä ja katsetta,
sillä murrun palasiksi.
Suljen kaiken muun ympäriltäni pois
pysyäkseni kasassa.

Itken ääneen ja lujaa, kun olen yksin
ja kun en enää saa happea,
on pakko pysähtyä ja vetää keuhkoihin ilmaa.
Kohdata maailma.
Kirota se.

6 kommenttia:

Tuuli kirjoitti...

Voi, Poplar... Tuli ihan surkea olo tuota lukiessa. Mietin tässä kuumeisesti mikä, miksi, miten? Voi kun voisin auttaa muutenkin kuin vain toivomalla sinulle oikein kovasti kaikkea parasta. Lämmin halaus ja paljon paljon voimia!

Katjusha kirjoitti...

:'( voimia!!!!!!!!!!

Mama M kirjoitti...

Voi, mitä ihmettä. Pysäyttävää. Olkoon nyt joka tapauksessa kaikki prosentit puolellasi. Voimia, toivoa ja hyviä uutisia.

Sydänjää kirjoitti...

Voimia, toivoa paremmasta!

EmmyAurora kirjoitti...

En tiedä mitä sanoisin. Olet ajatuksissa <3

Mafalda kirjoitti...

Voi paska. Paskan paska. Voimia ja jaksamista *halaa*