keskiviikkona, huhtikuuta 25

Hetkiä; pieniä, ohikiitäviä, välttämättömiä

Sinivuokot metsän reunalla, leskenlehdet ajotien varressa. Puistot, joissa ei vielä heilu yhtäkään keinua. Ylisuuret rattaat pienelle miehelle, joka elää viimeisiä vauvavuoden päiviään. Lintujen loppumaton sirkutus, joka miltei sattuu korviin. Pölypilvet kävelytiellä, rahina pyörien alla. Talvitakki, joka lämmittää jo liikaa.

Tennareissa on hieman kevyempi kävellä. Parvekkeella on jo lämmin ja mietin, milloin sinne jaksaisi laittaa kukkia talvisten havujen sijaan. Ehkä ensi viikolla? Asunnossa on keskeneräisiä projekteja, joille on mielessäni asetettu nyt takaraja. Ennen ensimmäisiä syntymäpäiviä on aika saada ne valmiiksi. Pieniä asioita, muita isoja minulle, joka näitä seiniä päivä toisensa jälkeen tuijottelen. Teen listoja asioista ja koitan olla tehokas. Mitä enemmän teen, sitä parempi on olla. Pysähtyminen on nyt pahasta.

Kävin terveyskeskuksessa. Edelliset neulanpistot olivat vielä näkyvissä, kun uutta laitettiin viereen. Hoitajakin oli sama. En sanonut mitään, hymyilin vain ja juttelin rattaissa odottavalle, ohitin kiusallisen tilanteen. Muutaman minuutin se vain kestää, mutta minuun se sattuu muutenkin kuin vain pistoskohtaan. Hävettää, surettaa, toivoisin että aihe ja syy olisi jokin toinen. Taas yksi viikko on mennyt hukkaan.

Kotona soitan putkeen lastenlaululevyjä. Niistä tulee parempi mieli. Laulamme, tanssimme, leikimme pantomiimejä. Ne soivat päässäni aamulla ensimmäisinä ja tuudittavat minut illalla uneen. Ne myös itkettävät; lohdulliset, lempeät, hellät sanat. Miten onnekas olenkaan, että voin niitä jollekulle laulaa. Ja miten nopeasti aika onkaan mennyt... en halua vielä siirtyä toisiin lauluihin.

Hoidan pieniä asioita pois. Laskuja, budjetoin, suunnittelen juhlia ja tulevaa kesää. Toivoisin, että olisi jo syksy, että tämä valoisuus olisi jo pois ja minun helpompi olla. Mutta sinne on matkaa, monta kuukautta. Pelkään ajan loppumista ja sitä, että elämä taas muuttuu. En ole vieläkään valmis ajatukseen töihin menosta ja hoitoon viemisestä enkä tiedä, saanko tunnettani muutettua toiseksi vaikka kuinka koitan.

Koitan niin kovin, monella eri tavalla. Selvitä päivästä, vaikeista hetkistä, mennä yli tämän alakuloisuuden ja ahdistuksen. Silti tuntuu, etten yritä tarpeeksi. Olen jääräpää, itsekäs, pelkuri. Haluan hautautua omaan kuplaani enkä yrittääkään sopeutua muuhun maailmaan. Tuntuu, että luovutan liian helpolla.

Illalla laitan taas kynttilät palamaan. Niitä on ripoteltuna ympäri asuntoa ja niiden sytyttämisestä on jo tullut tapa. Hämärässä, pienessä valon tuikkeessa on jotakin lohdullista. Se pieni valo ja toivo pitää minut elossa.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Voi, olisipa olosi helpompi myös valossa. Taistelen itse vähän samanlaisissa tunnoissa. Tänä aamuna kävelin, hölkkäsin, hengästyin. Pitkästä aikaa. Yksivuotiaani istui rattaissa, leikki perillä hetken liukumäessä, minä käänsin kasvoni aurinkoon. Voin yhä tuntea keveyden.

Tuuli kirjoitti...

Kun vauvavuoden loppuminen ja muut asiat ahdistavat, koetan ajatella ajassa taakse päin - silloin kun ei vielä ollut lasta ollenkaan. Miten paljon iloa ja onnea lapsi tuo kuitenkin elämään, vaikka onkin vain "lainassa" ja vaikka kaikki muuttuu jatkuvasti eikä mikään kestä ikuisesti... Onnellisinta olisi, kun oppisi elmään lapsen kanssa hetkessä ja sulkemaan tulevaan liittyvät murheet pois. Helppoa se ei todellakaan ole!

Paljon voimia ja valoa sinulle - ja ihanaa 1-vuotispäivää pikkumiehelle jo valmiiksi :-)