tiistaina, syyskuuta 14

Tuulten viemänä

Löydän itseni tilanteesta, jossa minun yhtäkkiä pidetään kuin kukkaa kämmenellä. Varjellaan, suojellaan, huolehditaan ja seurataan. Minä, suorittaja, kaikesta selviäjä, yksinpuurtaja, vastuunkantaja, murehtija, pingottaja ja kalenterin orja olen nyt toimintani vastakohta.

Tapasimme sunnuntaina sairaalassa psykiatrin, jonka kanssa olen viikonlopun aikana keskustellut puhelimitse. Hän kirjoitti sairaslomaa tämän kuun loppuun saakka nyt alustavasti ja jatkoa tarkastellaan yhdessä ja erikseen nyt sitten tarkemmin. Todennäköisesti tulen olemaan useamman kuukauden pois töistä. Sain myös reseptin rauhoittaville tarvittaessa käytettäväksi. Ahdistus- ja paniikkikohtauksia ei ole torstaiyön jälkeen tullut ja olen pystynyt nukkumaan kotona yksin. Ei ole ollut tarpeen lähteä Pitkäänniemeen nukkumaan. Psykiatrian poliklinikan hoitaja soitti eilen tarkistaakseen tilanteen. Tänään ei kukaan vielä ole soittanut. He soittelevat vuoron perään, hoitaja ja lääkäri, ja mahdollisesti tulevat osastolle meitä kumpaakin tapaamaan. Seuraava keskusteluaika on varattu loppuviikolle.

Diagnoosikokoelmani laajenee muutamalla taas lisää. Vakava masennus palaa takaisin kokoelmaan, tällä kertaa täysin hyväksyttynä ja ymmärrettynä. Aiemmin karsastamani koodit ja numerot ovat nyt lempeitä ystäviä, armahtavia ja sallivia, vähän jopa kaivattujakin.

Olen ollut yhteydessä työpaikalle paljon. En puhelimitse, sillä en jaksa keskustella, mutta sähköpostitse. Olen kertonut kaiken avoimesti sekä Suomen pään esimiehelleni että esimiehelleni Pohjoismaissa. Olen saanut takaisin kannustavia, ymmärtäviä ja tukevia viestejä, jotka hieman hämmentävät mutta tuntuvat niin, NIIN, hyviltä. Eilinen päivä oli raskas, sillä jouduin laittamaan heille koosteen töistäni ja ehdotuksen siitä, kuka voisi mnkäkin asian tuurata ja mille asioille ei tuuraajaa ole olemassa. Työasioihin meni useampi tunti. Pinnalle nousivat syyllisyyden, huonommuuden, epäonnistumisen ja luuserin tunteet. Kirjoitin niistäkin heille, miltä tämä tilanne minusta tuntuu. Miten kamalaa on se, että liian suurten työtaakkojen kanssa painivat työkaverini joutuvat minunkin taakkaani kantamaan. Sain kuitenkin palautteen siitä, että asiat järjestyvät ja että minun ei tarvitse niistä nyt murehtia. Että minun tulee laittaa työposti kiinni ja unohtaa nyt koko firma, keskittyä itseeni ja eheytyä.

Niin nyt sitten teen. Unohdan sen faktan, että olen töissä ja annan itselleni luvan olla ajattelematta ja miettimättä koko asiaa.

Miehen kanssa keskusteltiin tästä pitkään ja vakavasti ja päätettiin, että katsotaan ensin sairasloma ja apu, mitä tulen saamaan. Kun selviää mahdollinen lääkitys, terapia, hoitomuodot ja aikataulut, mietitään sitten, mitä tehdään. Hänen mielestään minä irtisanoudun työstä ja keskityn muihin asioihin; toipumiseen, opiskeluun ja raskauteen, jos se vaan saa jatkua. Taloudellisesti menee tiukaksi, mutta me kuulemma selviämme siitäkin. En ajattele asioita itse vielä näin pitkälle, jaksan hädin tuskin tätä päivää iltaan asti, mutta tuntuu lohdulliselta se, että pitkään puhumani asia pahoinvoinnista työssä ja halusta irtisanoutua on nyt konkretisoitunut hänelle. Hän on kanssani samalla puolella.

Miehen tila vaikuttaa paremmalta kuin aiemmin. Tunto on hiukan palautunut ja oireiden aiheuttajaa selvitellään koko ajan. Mitään akuuttia ja vakavaa ei ole löydetty, mutta toisaalta, hoitoa on vaikea suunnitella, kun aiheuttajaa ei tiedetä. Tutkimuksissa saattaa mennä useampi viikko vielä. Kortisoni- ja viruslääkitystä jatketaan, huomenna kai kokeillaan katetrin poistoa. Tänään on ensimmäistä kertaa fysioterapeutti katsomassa ja jumppauttamassa. Jos kaikki menee hyvin ja pissaaminen lähtee toimimaan, voin saada hänet jo huomenna kotiin.

Olen hetkittäin positiivisella mielellä, suurimman osan ajasta kuitenkin varsin neutraalisti. Taidan suojella itseäni olemalla ajattelematta asioita liian pitkälle. En oikein saa mitään aikaiseksi, toisaalta en jaksakaan. Ei minun edes tarvitse. Oma vointi fyysisesti on vielä heikko ja pelkään pahinta, joten on oltava vaan rauhassa ja levossa mahdollisimman paljon. Raskauden suhteen kaikki oireet ja merkit, testitkin, ovat positiivisia ja koitan opetella nauttimaan jokaisesta päivästä tämänkin suhteen. Jos huomenna menee kesken, niin murehdin sitä huomenna. Se ei vain ole niin helppoa kaiken koetun jälkeen.

Olen elämän perusasioiden suhteen juuri nyt muiden kannateltavana ja viemänä. Ei tarvitse enää salailla eikä peitellä, yrittää väkisin ja vaatia itseltään liikaa. Kummallista, mutta se tuntuu äärettömän hyvältä.

5 kommenttia:

Emppa kirjoitti...

Ihanaa kuulla, etta tukea on tullut monesta suunnasta! Vaatii rohkeutta myontaa oma heikkoutensa ja antautua autettavaksi. Voimia tulevaan!

Anonyymi kirjoitti...

Tilanteenne vakavuudesta huolimatta tämä postaus oli huojentava. Ihana kuulla, että miehesi vointi on ilmeisesti parempaan suuntaan, vaikka vielä ei tiedetäkään syitä. Ja sitäkin hienompaa on, että olette nyt samalla sivulla elämän prioriteettien kanssa. Miehesi on todella kannustava, te pärjäätte kyllä. Ja ehkä parasta ja eheyttävintä tässä tilanteessa on se, että kohdussasi saa kasvaa pieni taimi. Se vie sinulta fyysisiä voimia ja varmasti pelottaakin, tiedän hyvin, mutta antaa varmasti teille molemmille toivoa huomisesta.

Kiitos myös tsempityksistä tänne minun suuntaan. Sinä olet kyllä hurjan vahva nainen, että edes jaksat ajatella muita. Mielestäni jo pelkkä suru ja huoli, jota tällä hetkellä kannat itsestäsi ja miehestäsi ja raskaudesta, on riittävä syy saada ammattilaisten huolenpitoa. Onko se sitten masennusta millä koodilla, kuka välittää. *halaa*

Mafalda kirjoitti...

Niin paljon samoja ajatuksia ja tunteita tuon työn tekemisen, työstä poissaolemisen ja töissä huonosti voimisen suhteen... Ymmärrän sinua täysin. Ja tiedä, että ihailen sinua, koska uskallat heittäytyä autettavaksi, olet uskaltanut hakea apua ja koska pystyt purkamaan ajatuksiasi fiksusti ja määrätietoisesti kaikesta huolimatta.

Perheenne on raskaassa elämän tilanteessa, voin vain toivoa teille enkeleitä ja kaikkea hyvää.

Tuuli kirjoitti...

On helpottavaa kuulla, että sinulla on tuollainen tukiverkko ympärillä! Ja olet mahtavan urhea, kun puhuit asiat halki työpaikan suuntaan. Toivut varmasti nopeammin, kun tuo taakka on pois harteiltasi. Kunpa miehen tilanne lähtisi tuosta nyt paranemaan - toiveikkaalta kuulostaa ainakin nyt. Paljon voimia sinulle ja pikkuiselle alkiolle - toivu ja lepää nyt teidän molempien edestä!

Poplar kirjoitti...

Emppa: se ääneen sanominen on vaikeaa. Se on aina minulle ollut ja aina tulee olemaankin. Nyt onnistuin siinä aika hyvin. Ei ole mitään muuta menetettävää kuin oma jaksaminen, joten minun on pakko. Reagoikoon kukin omalla tavallaan, se ei ole enää minusta kiinni. Onneksi, kaikki ovat reagoineet niin hyvin, ihan eri lailla kuin odotin ja pelkäsin.

EmmyAurora: ihan oikeassa olet, ei niillä koodeilla ole merkitystä. Omaa oloa kuitenkin helpottaa se, että tälle pahalle ololle, murehtimiselle ja tunteiden kirjolle on olemassa ulkopuolisen määrittelemä taso. Se kertoo minulle itselleni sen, että nyt ei tarvitse enää yrittää väkisin, sillä tilanne on liian vaativa. Ja sen, että en ole tullut hulluksi tai että on oikeutettua pyytää ja saada apua. Omalle itsetunnolleni on niin kovin tärkeää tieto siitä, että en rasita muita turhaan. Nyt en rasita, kun tilanne on riittävän paha. Ehkä hiukan kummallista ajatuksen juoksua, mutta niin se vaan menee. Ja tottakai kannustan muita ja olen mukana, saan muuta ajateltavaa sitä kautta myös itselleni.

Mafalda: sinussa löytyy sitä samaa voimaa, mielestäni itseäni enemmän. Minä olen nyt päässyt eteenpäin ja pyytänyt apua, mutta teen sen edelleen liian myöhään. Olisi täytynyt jo aiemmin... Toivon, että uskallat olla liikkeellä jo nyt, heti, täysillä, vaikka se vaikealta tuntuukin. Niin paljosta olet jo selvinnyt, selviät kyllä tästäkin.

Tuuli: olo on paljon helpompi nyt olla, se on totta. Olen silti aika luuseri, kun teen tämän "paljastukseni" sähköpostitse. Tällä hetkellä pelottaa se tilanne, kun keskustelen samoista asioista kasvokkain, se johtaa itkemiseen ja ahdistukseen, häpeään ja noloon tilanteeseen, johon en halua joutua. Toisaalta, olisi vieläkin helpompi olla, kun olisin tuon keskustelun käynyt. Ehkä nyt mennään vaan askel kerrallaan, suunta on kuitenkin oikea, ehdottomasti.