Olemisen sietämätön keveys

Löysääkin löysempään viikonloppuun kuuluu hitaasti mateleva aika. Sängyssä lojuminen. Kaksi ihmistä nököttää koneiden takana, toinen pelaa peliä, toinen.... no, se kuluttaa aikaansa eri sivustoilla, kirjoittamalla, lukemalla juttuja, päivittämällä työpaikkahakemuksia ja hiukan, ihan pikkasen, organisoimalla koulujuttuja. Sitten, raahaudutaan kauppaan, jossa ihmetellään mitä tekisi mieli syödä. Lopulta kotiin päätyy monta kassillista vähän kaikkea. Kun ei osata päättää, niin ei osata päättää.

Illalla lämpenee sauna. Viikon sairastamisen ja saunatauon jälkeen löyly maistuu makealle. On hyvä vaan istua ja olla, kynttilänvalossa, hengitellä.

Elokuvan aikana on jo niin puhki rankasta viikonlopusta, että nukahtaa kesken.

Väsymys on kummallinen asia. Vaikka on nukkunut pitkään, väsymys vaan jatkuu. Ehkä sitä sängyssä lojumista ja nutaamista on ollut jo liikaa, ehkä raahautumisesta on tullut jo käsite ja vakio-olotila. Mikään ei oikein hetkauta, kun ei jaksa ajatella asioita kovinkaan pitkälle. Saati sitten tehdä mitään järkevää ja hyödyllistä.

Aion jatkaa tätä teflonmaista olotilaani työssä. Mennä sinne ihan pokalla, tehdä pakolliset asiat pois, aikatauluttaa seuraavat ja sanoa ei kaikelle muulle. Kun en omistanikaan selviä eikä motivaatiota ole, en aio enää lisää tekemistä ottaa listalle. Jos ei riitä, niin ei riitä. Olkoon. Mielelläni palaan takaisin kotiin lojumaan.

Sen sijaan uusien ovien avaamiselle ja niistä läpi kulkemiselle aion olla valpas. Ensi viikolla toivottavasti moni ovi jää pysyvästi auki. Alkaa muutama uusivanha harrastus, joita odotan kovasti. Samoin saattaa olla, että opinnäytetyöaihe varmistuu, ainakin se etenee. Klinikalla käynti on se isoin asia, johon suhtaudun tällä hetkellä varsin kliinisesti. Itseäni suojellen koitan pitää tunteet erossa tästä pelistä niin kauan, kunnes jotain faktaa saadaan selville. Mies innostuu jo liikaa, en jaksaisi sitä hehkutusta, mutta toisaalta, voinko sitä kieltääkään toiselta? Jos saa valita muutaman päivän toiveikkuuden jatkuvan pessimismin sijaan, niin kumpi on arvokkaampaa ja tärkeämpää?

Taas on syytä todeta ja havaita se, että elämässäni asiat eivät tapahdu eivätkä etene tasaisesti. Ne tulevat rykäyksittäin, kimppuina. Ihan kuin jonkin asian eteneminen puskisi muitakin alkuja mukanaan liikahtamaan eteenpäin. Siinä sitten olen, kaiken keskellä ihmettelemässä sitä, mitä pitäisi nyt tehdä ja mistähän ne tukokset johtuvat?

On hyvä, että asioita on auki moneen suuntaan. Vaikka kaipaan aikaa ja elämää, jossa olisi rutiini ja jossa minulla ja tekemisilläni oma paikka, tiedän, että turhautuisin siihen varsin nopeasti. Koko ajan on oltava tavoitteita ja ajatuksia muutoksesta, tulevasta. Muuten kuihdun.

Mutta on myös hyvä hetkeksi pystyä vaan lojumaan paikallaan, kasvattamaan sammalta korvan taakse ja jäkälää varpaiden väliin. Vaikka kuinka laiskalta se tuntuisikin.