tiistaina, heinäkuuta 27

Benjihyppääjä

En ehkä ole niin alamaissa kuin mitä tekstistäni saattaa ymmärtää. Toisaalta, hetkittäin ja tunneittain olen vieläkin syvemmällä. En tiedä, en osaa nyt katsoa ylhäältä tai sivulta, ulkoapäin ja neutraalisti. Analysoin analysointianikin ja etsin tulkintoja ja ratkaisuja taukoamatta. Tarkkailen niin kovin muita ja itseäni, että unohdan jo sen, miksi alunperin tarkkailuni aloitin. En tiedä, olenko masentunut. Olen ahdistunut ja saan ahdistuskohtauksia, hetkittäin lieviä paniikkejakin. Rajatila lienee se oikein tila tällä hetkellä, luonteenpiirre, joka on noussut selvästi päiviäni ja mieltäni ohjaamaan.

Aamut ovat vaikeita, illalla helpottaa. Puhuminen on vaikeaa, olen selvästi kirjoittamisen vaiheessa, jonka jälkeen vasta sanat alkavat muodostua. Pelkään jo etukäteen hetkeä, jolloin ryöppy käynnistyy, sanat tulevat kuin tulva ja tuuli, lakkaamatta kunnes pahin järistys on koettu, suurin aalto on pyyhkäissyt yli. Pelkään sitä hetkeä siksi, että menetän hallinnan. Olen surkea ja epäonnistunut, muiden armoilla, apua tarvitsevana, avoimena, haavoittuvaisena ja niin alttiina muiden kommenttien ja suhtautumisen seurauksille.

Paljaana oleminen, paljastuminen ja paljastaminen, korttien lyöminen pöytään, asioiden ääneen sanominen... yhtä iso askel kuin askel tyhjään nosturin kärjestä. En tiedä, onko minulla turvaköyttä olemassa, jäänkö tyhjän päälle.

Tänään olen hiukan jo uskaltanut puhua. Illalla hieman jo hymyilytti, olo oli kevyempi. Olen siinä reunalla, että askelen ottamiseen ei enää paljoa vaadita. Odotan sopivaa hetkeä ja otan riskin. Ei minulla ole mitään muuta menetettävää kuin itse rakentamani muuri ja rooli, jotka eivät ole todellisia.

Ihminen niiden takana on.



Mafalda, kiitos kaunis, kommentistasi, ajatuksistasi ja lohdutuksestasi :) Niillä on iso merkitys.

1 kommentti:

EmmyAurora kirjoitti...

Sinä olet todellinen. Rohkeutta ottaa se tarvittava askel. Uskon sen kannattavan. *hali*