sunnuntaina, maaliskuuta 14

If today was your last day?

Olen purjehtinut viimeisten päivien aikana suurten myrskyjen läpi alimmasta surusta ja kiukusta turhautumisen kautta havaintojen ja tajuamisten pariin.

Luin, että Pirkanmaalla tehtiin viime vuonna ennätysmäärä abortteja, miltei 1100 kappaletta. Surin jokaisen menetetyn pikkuisen puolesta, tuohon ratkaisuun joutuneen äidin puolesta, kaikkien äitien motiiveista ja teoista, huolesta ja huolimattomuudesta, fiksuudesta ja tyhmyydestä. Ensin pelästyin, että olin itse luvuissa mukana, että meitä on niin monta menettäjää, kunnes tajusin, että kyse oli todellakin aborteista. Vain aborteista. Surin, koska olisin voinut huolia jonkun niistä itselleni, helpottamaan omaa vastakkaista tuskaani ja kaipuutani, tekemään sylini ehjäksi, sydämeni täydeksi. Surin maailman epäreiluutta ja epäoikeudenmukaisuutta ja kuvittelin, ettei tämä voisi enää kamalammaksi mennä, kunnes tajusin, että noiden lukujen päälle on varmasti olemassa toinen yhtäsuuri luku niitä meitä, joiden kohdalla raskaus on keskeytynyt vastoin omaa tahtoa. Niin paljon turhaan menee energiaa, aikaa, voimia ja jaksamista tässä maailmassa hukkaan. Miten paljon itkua ja pahaa oloa on koettu ihan tässä lähellä, ihan vieressä, ehkä samassa talossa, työpaikalla, linja-autossa. Miten yleistä ja tuttua tämä kaikki on, ja miten vaiettua silti samalla.

Ja miten surullista onkaan se, kuinka elämä valuu ohitse. Etenee tunteina ja päivinä, viikkoina ja taulukkoina eteenpäin. Minkä vuoksi elän tässä sumussa? Miksi voin pahoin ja suren, kiukuttelen elämäni tapahtumille ja niille tilanteille, joissa olen? Menetän terveyteni ja energiani työhön, joka ei ole sitä, mikä minua inspiroisi ja veisi eteenpäin, urakehityksestä ja jatkuvasta vastuunlisäämisestä huolimatta. Ja jos kulutan vuosia ja vuosia yrittämiseen, toivomiseen, laskemiseen, optimoimiseen, suremiseen, kiukutteluun, itsesääliin ja itsetuhoiseen käyttäytymiseen, mitä voin itselleni sanoa silloin, kun kaikki on jo myöhäistä eikä mahdollisuuksia enää ole? Silloinko alkaa elämä? Ja mitä se elämä olisi, lähdenkö sitä silloin vasta miettimään ja rakentamaan, tutkimaan itseäni ja mahdollisuuksiani, kunnes lopulta onnellisuuden löytäneenä, itseeni tyytyväisenä ja itseni hyväksyneenä löydän itseni saattohoidosta ja totean, että nyt kun alkaisin ja pystyisin elämään onnellisena, on elämä itsessään jo mennyt ohi.

Kaikki on hukattu ja menetetty ja vain sen takia, että koskaan ei ole riittävän hyvin.

Minä en ole onnellinen enkä ole ollut sitä enää vuosiin. Vaikka kaikki on hyvin ja parisuhde on hyvä. Minä en ole onnellinen enkä tiedä, miten sellaiseksi tulisin.

Muuten kuin luopumalla kaikista typeristä ajatuksistani ja huolistani ja alkamalla olemaan kiitollinen siitä, mitä minulla jo on. Hyväksymällä sen, että kaikkea haluamaani en ehkä ikinä tule saamaan. Lopettamaan odottaminen ja toivominen. Alkamalla tekemään valintoja ja ratkaisuja ja luottamaan siihen sisäiseen ääneen, omaan tuntemukseen ja sydämeen ja uskaltamalla tehdä ratkaisuja sen mukaan, vaikka järki sanoisi jotain muuta. Minun on opittava olemaan valehtelematta itselleni. Otettava riskejä ja naurettava epäonnistumisille päin naamaa.

Sillä jos tämä olisi elämäni viimeisin päivä, olisin jäänyt paljosta paitsi.

5 kommenttia:

Anu kirjoitti...

Just tuo elämä tässä ja nyt on mulle tärkeää. Sen pakkaa välistä unohtaan, mutta kovasti yritän pyrkiä siihen.
Oikeasti häätyy tehä töitä sen eteen, että muistaa elää.
Tosi rankkaa se on, mutta palkitsevaa, kun siinä hoksaa joskus onnistuvansa.

Mikä on riittävän hyvä? Mitä on onnellisuus? Joskus mietin, että nuita asioita jotenki suurennellaan. En tarkota, että ei sais olla hyvä ja onnellinen tai pyrkiä niihin. Mutta jokaisella on omat kriteerinsä mihin pyrkiä.
Mutta välistä on vain katsottava elämää silmiin ja myönnettävä...että oikeastaan asiat on aika hyvin. Ja jos ei ole, niin yritettävä tehä jotain asian eteen jos vain mahollista.

Sinun teksti herätti taas minut! Kiitos! Olen lukenu nyt viikonloppuna kolme kirjaa ja huomaan eläväni ihan niiden maailmassa..turhaa ja höpöä, kun on tämä oikeaki elämä, tässä ja nyt!

Aurinkoista maaliskuun jatkoa! =)

Mafalda kirjoitti...

Niin totta joka sana. Minä olen samoja asioita pohtinut viime aikoina ja tullut siihen tulokseen, että elämä on tässä ja nyt. Juuri nyt pitää tehdä elämästä sellainen, että tästä voi oikeasti nauttia.

Siksi minä olen siivonnut hulluna kaappeja, kantanut roskikseen tavaraa ja lahjoittanut osan pois. Siksi me tänä aamuna päätettiin ottaa koira ja saatiin pentu kotiin samana päivänä. Siksi minä olen tehnyt sitä mitä huvittaa enkä ole välittänyt velvollisuuksista.

Voimia elämän kasaamiseen!

Purkkihiiri kirjoitti...

Totta, noin se on! =) Kuulostaa taas tutulta myös... Mulla mitään urakehitystä oo ikinä ollutkaan, mutta silti olen saanut työnteolla terveyden tuhottua. Paljon on pitänyt hyväksyä asioita, joissa ei pärjää, joita ei saa jne. Ja töitä on vaatinut sen tajuaminen että elämä on NYT, ei SITTEN KUN. Luopuminen ja hyväksyminen tuo onnellisuutta! Voimahalaus!!!

Poplar kirjoitti...

Kiitos kommenteistanne, ihanat vahvat naiset! Saitte tunteet kuohumaan ja silmät kostumaan, ihan sillä, että huomaan, etten ajattele sekavia ajatuksiani yksin.

Voimia päiväänne :)

Anonyymi kirjoitti...

Niin raakaa ja niin totta, taas. Luin myöskin tuon samaisen uutisen ja jysähdin kesken työpäivän miettimään teitä, sinua. Tutkin uutisen lukuja ja tekstiä ja ajattelin kaikkia niiden takana olevia elämiä, elettyjä ja elämättä jääviä. Ei ole oikeudenmukainen tai reilu paikka tämä maailma ei... Täällä meidän kuitenkin pitää parhaamme mukaan pärjätä!

Minut on onneksi moni asia herättänyt elämään ja nauttimaan viime aikoina, kaikki on kuitenkin NIIN hyvin. ..enkä tietenkään tarkoita nauttimisella pelkästään mitään elämän kliimakseja ja huippukokemuksia, vaan ihan tavallisen arjen ihanuutta, esim. sitä äärettömän arvokasta ja kaunista asiaa, että saa pöydälle jätetyistä maitopurkeista ja ärsyttävistä saamattomuuksista huolimatta rakastaa ja olla rakastettu. Ja loppuen lopuksi, eihän se vastuullinen ja haastava työpaikkakaan tänä päivänä niin huono asia ole, VARSINKIN kun on valinnanmahdollisuus ottaa ja lähteä, jos alkaa liikaa nyppiä tai ahdistaa. Minä voin valita ja olen valinnut näin, kannan siitä vastuuni enkä syytä elämää. Olen siitä Onnellinen!!

Kuulin tänään työkaveriltani, että hänen 3kymppinen ystävänsä oli juuri saanut tietää sairastavansa vatsasyöpää. Suututtavaa on, että kummallisia vatsavaivoja oli tutkittu yli vuosi ilman mitään kummempia löydöksiä. Kastroskopiakin oli tehty KAHDESTI eikä kasvainta oltu huomattu. Nyt kun se vihdoin löydettiin sanottiin, että se on onneksi paikallinen - ei levinnyt -pienehkö kasvain, mikä saadaan helposti leikattua, mutta miten kävikään..? Avauksessa oli huomattu, että syöpäkasvain oli levinnyt ja kasvanut isoimpien verisuonien ympärille ja poistoleikkaus oli mahdoton. Elinaikaa naiselle annettiin pari kuukautta. Hänellä on kaksi pientä lasta (2,5 ja 5 v). Itkin.

Kaikilla meillä on omat ongelmamme ja kunnioitan niitä, mutta halusin tämän täällä jakaa, jotta taas hetkeksi nousisimme usvasta.

Lav U muru!

-Valkyyria