Keskellä viikkoa

Keskellä päivää, keskellä viikkoa,
vapaapäivänä,
kellonaikana
jolloin olisin töissä jo touhunnut pitkään
ja viikonloppuna ollut vielä unessa
istahdan, mietin,
ja pysähdyn.

Päivä on jo ehtinyt olemaan täynnä vakavia asioita ja pelottavia pohdintoja. Olen puhunut ja kertonut ja tullut kuunnelluksi. Omasta mielestäni iloisen olemukseni takaa löytyi ja paljastui jotain muuta, minkä lääkäri löysi. Se hätkähdytti ja sai kyyneleet taas hereille. Ja miten hyvältä tuntuikaan tulla siten huomatuksi ja huomioiduksi, joku oikeasti kyseli ja kuunteli ja otti kantaa.

Kotona,
villasukat jalassa,
ulkoilulenkin jälkeen,
minä kokoan maailmaa kasaan.

Olen helpottunut, pelästynyt ja hieman poissa tolaltani. Sellaisella positiivisella tavalla. Isoja asioita on taas rauennut ja selvinnyt, pyörät liikahtelevat eteenpäin ja vaikka olenkin kärsimätön ja uupunut odottamiseen, pidän siitä, että jokin sentään liikkuu. Jotain tapahtuu ja etenee, minä saan sen aikaiseksi. Ja vaikka juuri nyt tekisi mieli kaivautua peiton alle ja nukkua viimeisten päivien nukkumattomat yöt kiinni, en niin tee. Jaksan vielä hetken, tenttiin ja iltaan saakka ja sitten,

annan tämän vyöryä yli,
luvan kanssa, lempeästi,
voimalla jos vaaditaan,
hiljaa huutaen.