Syntymäpäivänä

Auringonpaisteessa
lujalla tahdonvoimalla



hännän huiskeen riemulla
avoimin mielin uusia tuulia haistellen
täyttää meidän vaari-haukku tänään 10 vuotta.



Niin paljon on minulla tuosta asenteesta oppimista.

Sateen jäljiltä on niin raikas ilma, puiden vihreyskin räjähtää silmille. Miten kauan jaksaisinkaan uusia, tuoreita lehtiä ja limenvihreää väriä ihastella! Ihanaa, että tulee väriä ja tulee kesä. Vaikka en kesäihminen olekaan, niin jotenkn ajatus muutoksesta, uusiutumisesta, uudelleen aloittamisesta ja sen onnistumisen toteutumisesta lohduttaa. Elämällä on oma rytminsä.

Omasta rytmistäni en vielä tiedä. Eteenpäin kuitenkin mennään, vaikka hitaasti, mutta kuitenkin varmasti. Suurin shokki on jo ohitse, luulisin. Kova jännääminen ja stressaaminen viime viikon osalta sai lopulta kropan toimimaan. Lauantaina oli viimeinen tentti ja pakolliset atk-tunnit koulussa ja niihin pingottamisen seurauksena lauantain ja sunnuntain välisenä yönä keskenmeno sitten käynnistyi itsestään. Kivut ja supistukset olivat kovat koko aamun ja aamupäivän, mutta sitten olo alkoi helpottumaan.

Tulin hetki sitten sairaalasta kotiin ja nyt koitan sopeutua uuteen ajatukseen olostani ja levätä. Lääkäri otti pihdeillä kaksi isompaa kudosrakennelmaa itse pois ja ultrasi sen jälkeen. Miltei kaikki tarvittava on tullut itsestään pois ja paikat näyttivät puhtailta ja siisteiltä. Sain uuden ajan kahden päivän päähän; silloin tarkistetaan tilanne uudelleen ja jos on tarpeen, saan vielä lääkkeitä tyhjennyksen varmistamiseksi ja jään sairaalaan tarkkailuun ja lääkittäväksi.

Lääkäri ja hoitaja olivat mukavia. Pedillä maatessa ja pihtien ottaessa jotain isompaa ja tuntuvampaa sisältäni pois, ratkesin ja siitä kokemuksesta on olo vielä järkyttynyt, mutta hiukan helpottunutkin. Pääsen toipumaan ja paranemaan ja voin oikeasti hyvästellä pienen ihmisen.

Sairaslomalla on tällä kertaa hyvä olla. En ole enää kovin kipeä, vaikka keskenmeno onkin vielä päällä. Henkisesti tämä on kuitenkin ollut rankka viikko ja tarvitsen aikaa vaan olla. Tekemistä on toki paljon opiskeluihin liittyen, mutta teen sen, minkä pystyn ja mitä jaksan. Armoa on itselleenkin annettava. Poissaolo työstä hiukan rasittaa, mutta hei.... se on vaan työtä. Tekemistä, jonka joku muu pystyy aina paikkaamaan, toisin kuin raskauden ja toipumisen suhteen.

Vielä en sano, että katseet ja ajatukset ovat jo tulevassa ja uudelleen yrittämisessä. En halua ajatellakaan sanaa yrittäminen. Surutyö on vasta alkanut ja se täytyy käydä läpi riittävän hyvin, jotta voimat riittävät uusiin kujeisiin. Hiukan kuitenkin jaksan jo huomata maailmaa ympärilläni sisäänpäin käpertymisen sijaan. Eilinen äitienpäivään sijoittunut keskenmenon käynnistyminen tuntui (ja tuntuu vieläkin) huonolta pilalta, samoin kuin tälle päivälle osunut postilähetys, joka sisälsi kirjoja lapsen kehityksestä sekä näytteitä vaipoista.

Ehkä seuraava äitienpäivä on tätä positiivisempi, ehkä jo syksyllä isänpäivänä meitä naurattaa. Tänään kuitenkin sytytetään illalla kynttilä meidän ensimmäiselle lapselle.

Enkeleitä, onhan heitä

Nyt alkaa olo painamaan. Kaksi päivää meni kuin sumussa, toisen niistä esitin vielä töissä urheasti, mutta tänään en enää siihen pystyisi. Eilen tuntui jo paremmalta ja virkeämmältä illalla. Tänään..... en pääse käyntiin. Olen, itken ja saan ahdistuskohtauksia. Tentteihinlukupäivästä ei taida tulla mitään.

Mietin koko ajan pikkuista Kirppua, jota edelleen sisälläni kannan, mutta joka on jo kohta kolmisen viikkoa ollut kuollut. En voi ymmärtää ja tajuta asiaa, mutta totta se on. Maanantain niskaturvotusultrassa todettu pikkuisen pysähtynyt kasvu ja sykkeen puuttuminen on totta. Mietin sitä, miten paljon oli kasvua tullut edelliseen ultraan verrattuna ja miten erinäköinen se pikkuinen jo oli. Ja miten paljon isompi sen olisi jo tässä vaiheessa pitänyt olla.

Ja miten ruudulle olisi ensimmäisenä pitänyt tulla selvä ja vahva syke, kuten viimeksikin.

Olen niin sanaton ja tyhjä.

Nyt asian alkaa vasta tajuamaan ja luulen, että surutyö on alkamassa. Vaikeinta tässä on se, että keho oireilee edelleen hiukan samaan tapaan kuin jos olisin raskaana. Tuntuu äärimmäisen pahalta ajatus ja tuntemus siitä, että pikkuinen on vielä tuolla vatsassa ja kulkee koko ajan mukana eikä tule sieltä pois. Haluan se niin kovasti saada sieltä pois, että pääsen asiassa konkreetisestikin eteenpäin ja toipumaan fyysisesti. Toisaalta taas en halua sitä ollenkaan, koska en tahdo, että palanen minusta katoaa. Olen niin pettynyt, surullinen ja voimaton. Miten tässä kävi näin?

Tilastot ja muiden kertomukset eivät lohduta. Ei auta kuin aika, miehen läheisyys ja tuki, keskeytyneen keskenmenon saattaminen loppuun saakka ja siitä toipuminen. Vielä en jaksa ajatella tulevaa uutta yrittämistä; ajatus hoitojen rumbasta, lääkkeistä, piikeistä, laskemisesta, toivomisesta ja niin ikuisesta odottamisen odottamisesta rusentaa mut tällä hetkellä ihan totaalisesti. En pysty. Ei lohduta vielä sekään tieto ja kokemus, että minun on kuitenkin mahdollista tulla raskaaksi ihan omin avuin, kuten tässäkin kävi. Ehkä se antaa hieman toivoa ja voimaa tulevaa varten, mutta ei vielä sen enempää.

Tänään, en tiedä saanko mitään aikaiseksi. Olen onneksi kotona koulun lähiviikon vuoksi, joten saan olla juuri niin itkuinen ja poissa tolaltani kuin olen. Aika lääkärille vuodon aikaansaamiseksi on vasta ensi viikon maanantaina enkä tiedä, jaksanko sinne asti. En voi käsittää, että en pääse nopeammin hoitoon; aikaa kun ei menisi kuin vartti ultran ja reseptin kirjoittamisen kanssa. Jokainen tunti ja päivä on yhtä kidutusta. Jokainen kutina mahanpohjassa ja arat rinnat tuntuvat kiusaamiselta. Hetken ajan jaksan ajatella ja toivoa, että josko sittenkin ultrassa erehdyttiin tekemään väärä johtopäätös ja maanantaina todettaisiinkin että kaikki on hyvin, mutta ei se voi oikein enää niin mennä. Kirppu oli kooltaan 8+4, kun olisi pitänyt olla 11+2 eikä veressä enää ollut raskaushormonia kuin hitusen verran.

Halaan miestä ja halaan koiraa, kävelen asunnossa edestakaisin enkä tiedä mitä tekisin. Ajatukset täytyisi saada muualle ja jaksaa keskittyä tentteihin lukuun.

Vielä en pysty edes pikkuista hyvästelemään, koska tunnen hänet edelleen omassa kropassani. Näen hänet pienessä vatsakummussa. Vaihtaisin kaikki maailman kamalimmatkin raskausoireet empimättä tähän nykyiseen olotilaani. Ikävä on sanoinkuvaamattoman suuri.

Taivaalle on syttymässä uusi tähti ja enkeleiden määrä on kasvamassa taas yhdellä. Enkä minä voi tehdä asialle yhtään mitään.