Kipu on suhteellista, subjektiivista, fyysistä, psyykkistä. Se viiltää, raastaa, särkee, vihloo, jomottaa, pistää. Se kiusaa, vaivaa, ärsyttää, saa itkemään, herättää yöllä, lannistaa, taannuttaa, lamauttaa. Kroonistuu.

En jaksa tätä enää. Kaksi päivää olen taas viettänyt sängyssä niskaa ja olkapäätä lepuuttaen. Syön kipulääkkeitä ja olen sekaisin. Nukahdan kylmäpussin kanssa ja pysyttelen samassa asennossa kunnes raajoissa ei enää kierrä veri. Pakosta vaihdan asentoa kipua uhmaten.

Haluan pystyä pukemaan ja riisumaan vaatteeni itse. Haluan käyttää oikeaa kättäni, nostaa ja kurkottaa. Haluaisin niin liikkua; mennä salille, jumpalle, joogaan. Käydä uimassa. Polkea pyörää. Kutoa villasukkia ja imuroida.

Toivo parantumisesta ja kivusta eroon pääsemisestä heräsi hiukan eilen. Maksoin itseni kipeäksi fysiatrian erikoislääkärille, mutta se kannatti. Puolen tunnin aika venyi puolentoista tunnin ajaksi ja vihdoin minua kuunneltiin. Kipujani ja vaivojani pohdittiin kokonaisvaltaisesti eikä ensimmäinen tuomio ollut se toinen pullistuma tai olkapään revähdys tai suositus mennä leikkaukseen.

Minussa on niin paljon rikki ja lisää menee koko ajan. Hermostoon on saattanut tulla jo vaurioita, lihasvoima on hyvä mutta liikkuvuus ja kropan jumit aivan järkyttäviä. Niin paljon on tehtävä, että pääsen kivustani eroon. Eikä siltikään ole takeita siitä, että se lähtisi. Huoh. Positiivista on se, että tilanne on kuulemma purettavissa; tämän lääkärin mukaan ainakin. Ilman uutta leikkausta. Olen NIIN valmis tekemään ja kokeilemaan kaikkea, vaikka tiedän, että se tulee sattumaan ja tulen olemaan kipeä. Vielä enemmän kuin nämä kaksi päivää. Hah, olinhan "vain" lääkärin käsittelyssä eilen ja salsatunnilla polttareissa tänään, enempää ei tarvita.

Käytössä on siis uusi ja vahva kipulääke kokeiltavaksi. Ensi viikolla menen ensimmäiseen kiropraktikon käsittelyyn ja aion siitä selvitä jotenkin. Mitään muuta vaihtoehtoa ei nyt enää ole kuin vaan raa´asti manipuloida koko ylärintaranka ja kaularangasta muut paitsi leikattu nikamaväli. Hermopuristuksia koitetaan aukoa erilaisin harjoittein, hieromalla, treenaamalla, ärsyttämällä, samoin kuin pehmyskudoskipuja. Paikat on yksinkertaisesti siis avattava auki väkisin ja käytävä läpi siitä aiheutuva kipu. Sen taannuttua on aika aloittaa varovainen liikunta ja jatkaa hoitoja. Minulle suositeltiin fysioterapian ohella akupunktiota ja vyöhyketerapiaa, mikä hiukan hämmästytti, olihan kyseessä korkeasti koulutettu erikoislääkäri. Töihin pitäisi saada erikoispöytä tuolin lisäksi ja jäätävä sairaslomalle silloin kun kipu on päällä.

Pelottaa. Leikkauksesta on kuitenkin kulunut nyt 1,5 vuotta ja vuoden fysioterapian jälkeen olen kivuliaammassa kunnossa kuin ennen leikkausta. En pidä siitä ajatuksesta, että leikattua niskaa käsitellään. En pidä kivusta, joten välttelen sitä. En haluaisi syödä taas jatkuvasti kipulääkkeitä tulehduksien estämiseksi ja käsittelyjen mahdollistamiseksi, mutta ei tästäkään mitään tule. En pysty tekemään kädelläni juuri mitään enkä harrastamaan liikuntaa. Yläselkä ja olkapää ovat väärässä asennossa, kävelytyylini on viallinen kun lantio vääntää väärin, pääni on vinossa ja olkapäät eri tasolla. Jos tulisin raskaaksi ja saisin lapsen, en kykenisi pientä pitämään edes sylissäni...

Enkä tiedä, miten nuo kipulääkkeet vaikuttavat raskautumiseen. Eilen saamaani uutta lääkettä ei saisi käyttää raskauden aikana. Kokeilen kuitenkin, tehoaako se paremmin kuin entiset ja mietin sen jälkeen, mitä käytön suhteen teen. Vanha kunnon Panacod auttaa kipuun ja on raskausystävällinen, se vaan aiheuttaa riippuvuutta kauan käytettynä ja saa pään sekaisin.

Huoh. Taas mennään. Lääkkeiden kanssa. Milloinkahan niistä pääsee eroon? Pitkän aikaa olen ollut ilman ja jälleen täytyy aloittaa. Kamalalta tuntuu ajatus siitä, että olen aloittanut pillereiden popsinnan vuonna 1999 erilaisiin sairauksiin ja se edelleen jatkuu.

Pelosta ja kivusta huolimatta ei kai auta valittaa. Kukaan muu ei pysty minua parantamaan kuin minä itse. Täytyy vaan ottaa itseään niskasta kiinni tämän asian suhteen; kirjaimellisesti.