Seilaan kellon kanssa, aamusta iltaan ja herätyksestä nukahtamiseen. Heräilen yöllä, näen vakavia unia ja nukahdan päivällä miltei pystyyn. Pohdin vakavia, luen kevyttä ja mukaansatempaavaa enkä keskity työhön. Kiukkuan töissä ajan hidasta etenemistä ja mietin edelleen aamuisin aiemminkeksimättömiä tekosyitä jäädä peiton alle piiloon.
Luulen, ettei kukaan näe.
Olin häissä, vietin illan ystävien luona. Vierailen useita kertoja viikossa kiropraktikolla ja poikkean ohimennen kauppaan. Kuljen bussilla töihin ja välillä istun kyydissä autossa. Viiden kilometrin verran olen sitä itsekin ajanut. Nimipäivänä minua muisti moni ihminen, välillä tipahtaa postikortti luukusta. Olen siis olemassa.
En taida edes haluta tulla nähdyksi. Tekstiviesteihinkin on niin vaikeaa vastata. Töissä on kaikki hyvin niin kauan kunnes joku erehtyy kysymään jotain henkilökohtaisempaa. Kuten vaikka että miten viikonloppu meni. Vähän niinkuin kaupan kassalla, missä on pakko jotain ventovieraalle sanoa ja katsoa silmiin. Ettei ole epäkohtelias eikä herätä liikaa huomiota.
Menehän se hyvin kai näinkin. Nopeaan ja ohitse. Olen jossain enkä kuitenkaan missään. Häivähdys sateenkaarta, jota ei saa katseellaan kohdistettua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti