Yhtäkkiä menee maailmankatsomus, ajattelutavat ja asenne uusiksi. Yhden puhelinsoiton jälkeen.
Niin pienestä kiinni on elämä. Kirjaimellisesti. Toivon, että se pieni olisi yhtä sinnikäs, rohkea ja elämänhaluinen kuin mitä tähänkin asti. Vaalin ja hoidan häntä niin hyvin kuin pystyn ja toivon, että viikon päästä pääsemme tapaamaan kasvotusten ensimmäistä kertaa. Että voitaisiin sanoa ääneen pienelle ensimmäinen tervehdys ja esitellä äiti ja isä ensimmäistä kertaa.
En vielä uskalla unelmoida, hehkuttaa ja antaa hehkua. Me kävelemme heikolla jäällä varoen ja toisiamme tukien tavoitteena päästä teräsjään puolelle. Tunnen kehossani muutoksia ja asioita, jotka vahvistavat asiaa ja huomaan muuttaneeni koko ajatusmaailmaani jo näin lyhyessä ajassa. Silti ei vielä voi olla liian varma siitä, että kaikki olisi hyvin.
Niin kauan on toivonut ja unelmoinut ja nyt kun se olisi sitten tässä, niin toivominen ja unelmoiminen ei lopukaan. Ei, ne muuttavat luonnettaan ja tavoitteitaan ja piinapäivistä tulee aiempia piinaavimpia. Stressaaminen ja pingottaminen työssä ja opinnoissa loppui kuin seinään, ajatukset ovat nyt ihan muualla. Hyvä niin, vaikka kovasti pelottaakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti