Elämällä on kumma tapa potkia kulkijaansa persuksiin silloin, kun sitä vähiten odottaa tai kun voimia ei jäljellä juurikaan ole. Elämällä on myös taipumusta järjestää uusia asioita, oikkuja, haasteita ja mahdollisuuksia tien varrelle silloin, kun on maansa niellyt ja miltei mutaan hukkunut. 31-vuotisen matkani varrella olen menettänyt uskoni Jumalaan, oikeudenmukaisuuteen, reiluuteen, rehellisellä työllä ansaittavaan hyvään sekä ihmisiin. Niin pahoista jutuista olen kuitenkin omin voimin selvinnyt, rämpinyt ylös aurinkoon ja ilmaan ja kasannut itseni sirpaleista jonkin sortin olioksi, että yhden asian olen oppinut ja siihen edelleen uskon.
Asioilla on taipumus aina järjestyä. Vaikka kuinka synkältä tilanne juuri nyt näyttäisikin, jonkin ajan päästä sille kärsimykselle löytyy selitys.
Niinkuin nytkin. Huomaan, että omassa elämässäni ei mikään tule helpolla. Pienet asiat ehkä, mutta ne isot, tärkeät ja merkittävät olen joutunut saavuttamaan ja taistelemaan pohjamutien kautta. Yhdestä asiasta selvinneenä on elämä järjestänyt seuraavan haasteen jo valmiiksi. Osittain ne tulevat päällekkäinkin, mutta kummallisella tavalla ne ovat muodostuneet ajallisesti ja mittakaavaltaan niin, että kamppailen vuorotellen riivaajieni kanssa yksi kerrallaan.
Viime viikko oli paha eikä joulun ajoittuminen juuri siihen hetkeen helpottanut asiaa yhtään. Ehkä sen puolesta, että sai olla töistä vapaalla, mutta ei muuten. Tämä viikko alkoi aamulla haastemiehen ovikellon soitolla. Se oli odotettua, mutta hätkähdytti kuitenkin. Selvästi haaste sille, että suuntaisin ajatukseni menetetystä raskaudesta muualle. Tämä viikko on aikaa toipua ja avata keuhkoja ulkomaailman hapelle. Palata takaisin ihmisten pariin ja normaaliin päivärytmiin. Lopettaa liiallinen syöminen, hyvästellä kulunut, kaamea, vuosi ja aloittaa uusi puhtaalta pohjalta, uusin kujein, uudella voimalla heti ensimmäinen päivä vuosipäivää juhlien.
Meillä on kummallakin lomaa koko viikko ja se on tarkoitus viettää kahden kesken. Rentoutumalla, aloittamalla liikkuminen uudistettujen sykemittarien ja vaa´an kannustamana, katselemalla peiton alla sylikkäin elokuvia laidasta laitaan, juoksemalla koiran kanssa hangessa keppiä heittäen kunnes kenelläkään ei enää jalat kanna. Saunomalla ja vihtomalla, laittamalla hyvä ruokaa ja käymällä kaupungilla elokuvissa.
Ensi viikkoon täytyy silti jo valmistautua. Maanantai aloittaa arjen rysäyksellä; paluu töihin, soitto klinikalle ja jatkon miettiminen hoitojen ja hoitojen mahdollisuuksien suhteen, työterveyslääkärillä käynti ja lähetteen hankkiminen neurologille lisätutkimuksiin. Loppuviikosta alkaa myös koulu Hämeenlinnassa; tiedossa heti isojen piirustustöiden palauttaminen sekä fysiikan koe. Illat taitavat sopuisasti kulua mekaniikkaa, lämpöoppia ja nesteiden sekä kaasujen ominaisuuksia kerratessa.
Olen iloinen siitä, että tekemistä, ajattelemista ja uudelleen käynnistyviä asioita on elämässäni juuri tällä hetkellä. Hajoaisin kappaleiksi lyhyessä ajassa, jos arkeni koostuisi vain kurjasta työstä ja lapsettomuushoidoista. Kumpikin syö itsetuntoa ja kasvattaa pessimismiä entisestään... On hyvä saada ajatuksia muualle; lomalla ollessa, neljän seinän sisällä ja peiton alla asuessa, ajatukset pyörivät niin pientä ympyrää. Toivon, että keskustelu klinikalla ja työterveyslääkärin kanssa saa minussa positiivisuutta aikaan. Toivon, että saisin luvan aloittaa liikuntaharrastuksen; salilla, jumpalla ja joogassa käynnin. Löysistynyt, väsynyt, turvonnut ja rasittunut kehoni kaipaa energiaa ja huoltoa, rääkkiä ja lempeyttä.
Toivon itse asiassa uudelta vuodelta aika paljon. Toivottavasti en leiju pilvilinnoissa; maan rakosesta katsottuna se siltä juuri nyt vielä tuntuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti