lauantaina, syyskuuta 13

Piikkejä lihassa

Joskus piikki voi olla mielikuva, toisinaan se on otettava kirjaimellisesti. "Ei se satu, muistat vaan hengittää", sanoi lääkäri minulle eilen. Mikäs siinä sitten on ollessa; paljoakaan muita vaihtoehtoja ei ole kuin uskoa, mitä sanotaan, kun makaa ilman rintaliivejä pedillä vieraan miehen ronkkiessa kainaloa ja velloessa toista rintaa. Koitin lohduttaa itseäni ajattelemalla sitä, miten kivuttomia aiemmat piikitykset niskaan ja olkapäähän ovat olleet, "olethan sinä ennenkin piikkiä saanut!"

Neula oli viitisen senttiä pitkä, se painettiin reippaalla otteella kokonaisuudessaan rintalihakseen ja sen jälkeen liian pitkien minuuttien ajan puudutusainetta painaen ja neulan kärkeä lihaksen sisällä käännellen kainalon suuntaan, vatsaan päin, rintakehään ja taas takaisin. Kipu ja tuntemus olivat kamalia, mieluummin otan ensi kerralla kortisonia niveleen kuin puudutusta suoraan kipeään lihakseen. Kiitos jo etukäteen!

Jatkossa en enää aio uskoa lääkäreiden kommentteja kivusta tai sen vähäisyydestä. "Ei tainnut olla mukavaa, eihän?" ja leveä hymy päälle.

Tästä selvinneenä matkasin autolle, ajelin lounasruuhkaisen Tampereen keskustan halki yhtä kättä käyttäen ja parkkeerasin biilin Taysin takapihalle. Siellä sain odottaa toista lääkäriä melkein tunnin. Olisin odottanut toisenkin, jos olisin sillä saanut vaihdettua uutiset huonoista paremmiksi, mutta tänään ei ollut minun kaupankäynti- ja lääkäripäiväni.

Kolme komeaa, samassa kokoluokassa olevaa mollukkaa löytyi. "Hienosti munittu!"tokaisi vanhempi naislääkäri ja alkoi kirjaamaan suunnitelmaa loppukiertoa varten. "Limakalvo on hiukan ohutta, joten paksuunnetaanpa sitä tällä piikillä, piikität seuraavina päivinä nyt näin ja näin ja tämähän on tuttu juttu eikös vaan. Hyvät on munat sisuksissa ja romantiikkaa sitten harrastatte näinä ja näinä päivinä ja seuraava aika inseminaation sitten varataan saman tien!"

Eihän tämä nyt näin voi olla, hämmentynyt pessimistimme ajatteli. Meneekö joku asia kerrankin nappiin? Että kolme munaa ja hienosti munittu, kaikki oireet ja pahoinvoinnit ja vatsakivut siis ovat tuottaneet tulosta?

"Niin, oliko ne kaikki kolme nyt sitten kehittyneet sinne oikealle puolelle?" sanoin ja keskeytin innostuneen suunnittelijan tekemiset.

Epämääräistä hymistelyä.
Pään raavintaa ja hiuksien haromista.
Paperit kahisivat ja silmät lukivat vauhdilla monisivuista sairaskertomusta.

"Aivan. Niinpä. Tosiaan. Ne on kaikki siellä väärällä puolella. Oikea puoli on ihan tyhjä. Eihän tästä nyt mitään tule. Hyvä, kun sanoit ja otit asian esille."

Ei tule ei. Se siitä kerrasta sitten. Hyvä että otin esille... Nyt jo niin ajattelen, mutta siinä tuolilla istuessani hoin vaan itselleni että olisinpa ollut hiljaa ja pitänyt suuni kiinni. Toivo ja jännitys olisi kestänyt edes hiukan pidempään. Inhottavaa hormoniensyöntiä ei olisi tarvinnut tehdä "turhaan", olisin tuntenut hiukan ehjemmäksi itseni hiukan pidemmän aikaa.

Ei tästä tule nyt mitään, kun olen viallinen enkä toimi oikein. Vaikka kuinka nukun oikealla kyljellä ja pistän lääkkeillä itseäni oikealle puolelle vatsaa ja vaikka kuinka koitetaan tehdä sitä ja olla sillain kaikissa sellaisissa asennoissa, joissa fysiikan lakien mukaan painovoima kuljettaisi kavereita sinne oikealle puolelle, niin eihän sillä millään ole merkitystä, kun ne mollukat kasvaa kerta toisensa jälkeen sinne vasemmalle. "Niin, se on yllättävää, kuinka yleistä se on, että tukkiutuneen munanjohtimen puolella oleva munasarja on se vilkkaampi."

Vittu.

Kuuntelin lohduttavia kertomuksia siitä, miten on mahdollista, että siltikin ihmiset tulee raskaaksi ja kuinka lääkäri itse on nähnyt sellaista tapahtuvan ja kuinka monta ja kuinka usein näitä potilaita hänen kohdalleen sattuu. "Aina kannattaa kuitenkin koittaa. Harrastatte nyt reilua romantiikkaa vaan omalla ajalla, se on täysin mahdollista." Mutta kuitenkin niin pienenpienen prosentin verran todennäköistä, että mitään aputoimenpiteitä kannattaisi tehdä.

Minut saatettiin hoitajan luo, joka kirjoitti alustavan suunnitelman seuraavaa kiertoa varten, "jos nyt käy niin ettei tärppää." Sain mukaani toilettilaukullisen mäntiä, ruiskuja ja kahta sorttia neuloja, oppaan ja reseptit sekä suunnitelman, mitä pistosta laitetaan milloinkin ja koska pitää soittaa ja mihinkä ja mitä varten.

"Ai, mitä kivaa oot nyt itelles ostanut?" kysyttiin minulta, kun pääsin kotiin. "Joo, on ollut tällainen hurvittelupäivä mulla. Tällasen kivan, jokatytön kosmetiikkalaukun nappasin mukaan, katopa mitä siellä on."

Ihmetystä, kiroilua, nauramista koko tilanteen koomisuudelle, harmitusta, lamaantumista ja vakuuttelua. Itkemistä. Halaamista ja pään iskemistä seinän sijasta tyynyyn ja peiton alle.

En tiedä, mitä lääkäreiden puheista uskoisi. En haluaisi enää hetkeäkään kipuja enkä jaksaisi enää huonoja uutisia, tosiasioiden kohtaamista ja lohduttelua, uskottelua ja vakuuttelua. Olkapääni piikitys jatkuu, aivan varmasti, sillä maanantaina pitäisi mennä töihin. Siellä kipu vaan kasvaa ja pahenee nykyisestä, pää ei käänny ja käsi ei toimi. Joudun ihan varmasti taas sairaslomalle. Hukkaanmenevä ovulaatio harmittaa, VAIKKA meillä ei ole vielä mikään kiire ja VAIKKA on olemassa ihan hyvät mahdollisuudet raskaaksi tulemiseen ja VAIKKA syöty hormonilääkitys on apuna luonnolliseen yrittämiseen ja VAIKKA fysiikan lait ovatkin aukottomia.

Vaikka koitan olla ottamatta tätä liian vakavasti, huomaan kerta kerran jälkeen, että onnistun siinä aina vain huonommin. Ei minua lohduta ne kymmenet piikit, joiden avulla "iso osa asiakkaista tulee raskaaksi ensiyritysten aikana", jos aina vaan munin vääriin pusseihin.

Kipuni ja vikani ovat minulle piikki lihassani. Juuri nyt, näinä hetkinä, ne aiheuttavat minulle itsetunnon alentumisen ja lisäävät ahdistusta ja masennusta. Ne aiheuttavat myös piikkejä lihaani kirjaimellisesti, olen piikkieni uhri ja kohde. Toivottavasti joskus niiden avulla murheideni voittaja.

Sitä päivää odotellessa...

2 kommenttia:

Sateenkaarinarri kirjoitti...

Auts. Olet kyllä vahva, kun jaksat tuollaista. Minä en kestäisi. Lähden nyt lukemaan siitä, mihin viimeksi jäin. Onkohan teillä adoptio vaihtoehto? Kysyn, koska varovaisesti itse haaveilen niin.

Poplar kirjoitti...

Kyllä sitä kaikkeen pystyy ja jaksaa, kun aloittaa ja haluaa. Kaikenlaisia kommelluksia on mullakin jo aiemmin ollut, joten nämä uudet ei enää siinä mielessä hetkauta; olen oppinut, että kun yksi iso myllerrys on menossa ohi, niin toinen jo tulee tilalle. Sitä se elämä on.

Adoptiosta ei olla vielä juurikaan puhuttu. Se tuntuu vielä kaukaiselta aiheelta, kun ollaan näissä konkreettisissa hoidoissa vasta alussa. Mutta tulee varmasti mietintään, jos muuten ei nappaa.