Puhki

Olen väsynyt ja alan huomaamaan itsestäni tietynlaista käyttäytymiskaavaa. Olen sellaisen uudenlaisen nyt rakentanut viime ja tämän viikon aikana, kun olen opetellut töissä olemista, aamuheräämisiä ja pystyssä oloa.

Herään, laittaudun, siirryn bussilla keskustaan, olen töissä neljä tuntia, tulen kotiin, vien koiran ulos, otan torkut, syön, istun ja katson televisiota ja haukottelen. Karrikoidusti näin.

Kevätväsymys on tulollaan. Huomaan olevani masentuneempi kuin toissaviikolla. Olen lannistunut olosuhteille, omalle tilanteelleni, raha-asioille, kivulle, toipumiselle, luovuttamiselle, ihmettelylle. En osaa eikä minun osittain anneta tarttua asioihin, sillä toipuminen ja elimistön kipujen kuulostelu on nyt tärkeintä.

Masennun, koska en osaa olla lempeä itselleni. Vaadin jo suuria ja tehokkaita, tavoittelen korkeuksia ja mielessäni haluan jo edetä, mennä eteenpäin ja unohtaa kaikki kivut, lääkärissä käynnit ja terapiat. Antakaa minun jo elää!

Pitäisi malttaa ja opetella kuuntelemaan omia tuntemuksiaan. Olla löysä ja ottaa rennosti nyt vielä, kun niin voi ja on lupa tehdä. Kyllä se kiire ja vaade sieltä on tuloillaan.

Elän siis ristiriitojen kiirastulessa. Vaadin ja tavoittelen, vaikka neljän tunnin töissäolon jälkeen olen aivan puhki. Minu täytyy torkkua ja olla hiljaisuudessa 2-3 tuntia, jotta palaudun. Jotta jaksan illalla olla puolison kanssa ja tehdä omia juttujani. Kahdeksan tunnin työpäivä ei ole mahdollinen, tiedän ja tunnen sen.

Tämä on todellista itsensä opettelua. Itsestään huolehtimisen opettelua. Vaatimusten alentamista, kritiikin lopettamista, suorittamisen välttelyä, tehokkuuden minimointia. Joudun tekemään kaikkia näitä kamalia asioita, jotka sotivat sisäistä orjapiiskurini mentaliteettia vastaan. Ja suutun itselleni siitä, että masennun, koska minun pitää olla rennosti ja lopettaa stressaaminen.

Puhutaan haavakielestä, sitä kai se myös on. Toivun hiljalleen ja pelkään sitä, koska en voi turvautua enää vammoihini. Minulta aletaan vaatimaan enemmän, minun pitää jaksaa ja suorittaa. Minua ei enää huomata eikä huomioida enkä siten ole tärkeä.

Olen suuri paradoksi.

Olen tänään pohtinut taas sivukaupalla itseäni ja kasannut itselleni oman arkkityyppieni ympyrän. Oman sisäisen perheeni, jonka avulla peilaan tapojani ajatella ja käyttäytyä. Teen tätä työtä perusteellisesti ja ajan kanssa, joten se uuvuttaa. Olen henkisesti ihan puhki. Juuri nyt. Olen silti iloinen, sillä kaikki osui kohdalleen, juuri siihen lokeroon missä ominaisin paikka on olla. Tänne asti lukeneena olet varmasti ympyräni kanssa samaa mieltä siitä, että sabotoija minussa moukaroi egoani ja persoonallisuutta ja että ammatillisissa ja terveydellisissä haasteissa eniten vaikuttaa sisäinen kriitikkoni. Niitä olen peilannut ja pohtinut näillä ehdoilla syntyviä vahvuuksia ja heikkouksia. En tiedä, onko tästä harjoituksesta/ajattelutavasta minulle hyötyä, mutta aion kokeilla. Toistaiseksi olen positiivisesti yllättynyt tekemistäni havainnoista.

Paradoksejakin on mahdollisuus oppia ymmärtämään ja käsittelemään, kun huomaa että kolikoilla on aina se toinenkin puoli.

Loppuillan aion tuulettaa päätä. Olo on sama kuin terapian jälkeen; voimat on poissa. Olen jäänyt koukkuun hömppäsarjohin (mitä en ole ikinä aiemmin tehnyt); unelmien poikamies, Greyn anatomia ja G-piste: here I come.