Myöhässä, läsnä silti

Minun piti kirjoittaa tänne toissapäivänä. Ja minun piti kirjoittaa eilen. Nyt aika vierähti tämän päivän puolelle, uuteen viikkoon, ja harmistun. Jotenkin se vaan meni niin, vastoin suunnitelmiani, vastoin ajatuksiani, sisältäen päiviä täynnänsä yllätyksiä. Olen ajatellut niin paljon, niin vahvasti, ja kokenut syviä tunteita asioista, joista sydämeni pakahtuu. Muistoja, hetkiä, kasvamisen paikkoja. Realiteettejä ja sen todistamista, että maailma on epäreilu ja julma paikka samalla kun se mahdollistaa ihmeitä tapahtuvaksi.

Kun kokee suurta onnea ja suurta surua yhtä aikaa ei voi muuta kuin istua paikallaan, ottaa sen kaiken vastaan ja antaa vyöryä yli.

Toissapäivänä olisin kirjoittanut vahvuudesta ja sitkeydestä. Siitä ylpeydestä ja rohkeudesta pakahtumista, mitä koin tällä viikolla istuessani lapsettomuusklinikan odotusaulassa, odottamassa vuoroani, pitkään. Seurasin pariskuntia, yksinäisiä naisia, kuuntelin hyminää ovien takaa, paperien rapinaa. Hermostunutta kynsien repimistä omaa vuoroa toimenpidehuoneeseen odottaessa. Katselin hieman salaa ja koitin päästä katseiden ja eleiden taakse. Se pelko ja paniikki, pitkä odotus, toivo, usko, luottamus. Epävarmat kädet toisiaan pidellen, suukko poskelle onnea toivottamaan, halaus, hikiset kädet. Itkuiset kasvot, lysähtäneet hartiat, kenkien kopina käytävällä.

Ne huokaukset, ne juuri.

Sillä hetkellä, sen kaiken tajuten ja nähden, sen kaiken itsessäni kokien ja muistaen, en voinut muuta kuin liikuttua. Pyyhkiä kyyneleitä pois, niitäkin hieman salaa. Olin niin ylpeä niistä jokaisesta tuntemattomasta ihmisestä. Siitä rohkeuden ja rakkauden määrästä. Uskalluksesta astua epävarmuuden ja pelon tielle tietäen, että voi menettää kaiken tai saada sen.

Eilen olisin kirjoittanut hämmennyksestä, kiusallisesta olotilasta. Siitä, miten outoa on tulla herätetyksi tavalla, jota on kauan odottanut ja toivonut ja joka tässä epätäydellisessä äitiydessä tuntui ihan liioitellulta. Syvällä sisimmässäni, salaa kokien, äärettömän hyvältä kuitenkin.

Kuin jokin pieni palanen olisi loksahtanut paikalleen, liukunut.

Minun tuli parempi olla, kevyempi hengittää. Sitä on edelleenkin vaikea sanoa ääneen, myöntää itselleen sellaisella tavalla, että todella sitä tarkoittaa, että todella sen sisäistää. Että todella ottaa harteilleen sen roolin ja vastuun ja lahjan, jonka on saanut. Sen kaiken kamalan ja kauniin yhtäaikaa eikä koe siitä syyllisyyttä. Niin, sitä minä vielä niin paljon teen. Pohdin, että miksi lopulta minä ja me eivätkä nuo toiset, tuo toinen?

Koska olen myöhässä suunnitelmastani, kirjoitan nyt siitä, miltä tänään tuntuu. Nyt, kun muut nukkuvat, huone on pimeä ja minä tässä yksin. Vähän salaa tätäkin tehden. Haluan kirjoittaa siitä, miten asiat kasautuvat; ajallisesti tapahtuen, mieleen tulvien. Maailmankaikkeus järjestää elämää niin, että kun potkua tarvitaan ja sitä saadaan, etenevät useat asiat kerralla. Kiihtyvyys kasvaa hetkeksi, pyörä pyörähtää ja jaksaa taas hetken verran.

Tällä kaikella on lopulta paikkansa ja merkityksensä, minullakin.

Olen muistellut vuoden takaisia asioita paljon. Ne ovat hyvin konkreettisesti läsnä hetkessä. Tapahtumat sairaalassa, omat komplikaatiot, lapsen kotiutuminen minua aikaisemmin kotiin, rakkaan koiran viimeiset syntymäpäivät, laskettu aika, kotiin paluu, ensimmäiset hetket perheenä omassa kodissa ja rauhassa. Uusi äiti, isä, lapsi, uusi perhe. Uskon vahvasti siihen, että kun jotain saa, täytyy jostain luopua tilalle. Koen, että olen saanut paljon ja myös luopunut paljosta. Näinä päivinä, kun muistetaan sekä tyhjää että täyttä syliä, ovat nuo tunteet, muistot, saamiset ja menetykset kaikki paikalla yhtä aikaa.

Viime päivinä olen pysähtynyt useasti. Todella pysähtynyt. Olen myös tullut pysäytetyksi ja hyvä niin. Sillä mitäpä muuta tämä elämä voisikaan olla kuin muistoja, kokemuksia, kasvamisen ja kipuilun paikkoja, menettämistä, saamista. Peiliin katsomista, kantamista, kannetuksi tulemista. Riskinottoa ja hyppyjä. Itsensä likoon laittamista ja pakoon juoksemista.

Tunteita, tunteita, tunteita.

Siitä minä tiedän, että elän. Tunnen, todellakin.